Elämysmatkalla Äidin ja Isän kanssa

Äiti ja isä tulivat siis tänne Nicaraguaan lauantaina 19.1. Lauantai-ilta ja sunnuntai-aamu vietettiin Managuassa, kun käytiin saattamassa Kikka lentokentälle. Sitten lähdettiin kohti Matagalpaa. Maanantaina valloitettiin tuo Apanten vuori ja tiistaina sitten oli vuorossa minun työpaikkaani tutustuminen, kahvimuseo ja shoppailua.

Aamulla lähdimme aikaisin työpaikalleni, että ehdimme sinne ennen kuin Dora lähtee barriokierrokselleen. Mikäli emme olisi edellisenä päivänä urheilleet niin kovasti, olisin vienyt vanhempani tutustumaan barrioihin. Nyt katsoin paremmaksi, että mennään vaan käymään katsomassa, että mitä kaikkea siellä meidän työpaikalla tehdään ja millaisia ihmisiä siellä on töissä - sellainen nopea pyörähdys. Ei siellä sitten lopulta ihan hirveän kauheasti mennytkään aikaa, oltiin kotona jo ennen kymmentä. Äiti jäi koneelle ja minä ja isä piipahdettiin kaupungille hakemaan kolme neljän gallonan vesikanisteria puhdasta juomavettä, ettei tarvitse ihan koko ajan rampata niita gallonan purkkeja ostamassa (myöskin hinta-kysymys, koska gallona vettä maksaa tuossa lähi-kioskissa 15 cordobaa ja 4 gallonan kanisteri maksaa 25 cordobaa). Sitten hetken aikaa huilittiin kotona (kukin katsoi vuorollaan sähköpostit koneelta) ja kun Satu ilmoitti pääseensä töistä kahdentoista jälkeen, lähdettiin treffaamaan Satua kaupungille. Käytiin syömässä Mana del Cielossa, eli yhdessä buffé-paikassa ja sen jälkeen käytiin kahvimuseossa ja mentiin ostoksille. En muista ostiko kukaan erityisesti mitään, mutta ihan mukavaa oli kyllä.

Isä Vikin luona riippumatossa päivätorkkujen jälkeen

Keskiviikkona oli ohjelmassa San Ramon ja El Chile. Aamulla Viki tuli hakemaan meitä ja lähdettiin heidän kotiinsa kahville ja lounaalle. Äiti ja isä näkivät samalla Vikin kodin ja perheen. Sitten lähdettiin ihanalle retkelle El Chileen. Tuo tie on niin huonossa kunnossa, että sinne ei ole menemistä, jos ei ole maastoautoa tai Camionettaa, eli pic-uppia, eli lava-autoa. Me mentiin Vikin maasturilla. Matka ei ole pitkä, ehkä 20 kilometriä, mutta siihen kuluu melkein tunti. Perillä nähtiin niiden kauniiden kankaiden valmistusta ja ostettiin pari pikkupussukkaa. Lisäksi Martha tarjosi meille kahvit ennen kuin lähdettiin kotiin. En muista tehtiinkö tänään mitään erityistä, taidettiin vain pakata seuraavan päivän tavarat valmiiksi, kun vuorossa oli reissuun lähtö.

Puuvillaa hieman eri vaiheissa. Kaikki kuvat samasta puusta Marthan pihasta.

Torstaina lähdettiin aamulla kahdeksalta Vikin taksilla kohti Granadaa. Taksi tuli kahdeksalta, joten oltiin Granadassa perillä aikaisin. Suunnitelman mukaan hyljättiin äiti ja isä Garden Caféseen ja lähdetiin Sadun kanssa etsimään meille hotellia. Kiersimme muutaman paikan: osa oli täynnä ja osa oli muuten huonoja. Oltiin jo melkein päätetty, että mennään "siihen yhteen", mutta käydään nyt vielä katsomassa "se yksi vielä". Ja matkalla sinne viimeiseen oli yksi hotellin ovi auki, joten mentiin sisälle ja kysyttiin huonetta - ja ihastuttiin paikkaan. Paikka oli vielä kaiken lisäksi aivan Garden Cafen vieressä, joten ei ollut pitkä matka kävellä tavaroiden kanssa! Äiti tietysti sitten kysyi että millainen paikka on kyseessä, ja vaikka yritin pokkana sanoa, että sellainen ihan tavallinen, niin näkihän tuo minun katseesta, että jokin koira asiaan on haudattuna.. Ja vaikka arvasi, että ollaan löydetty joku kiva paikka, niin siltikin oli yllättynyt, miten ihanassa hotellissa oltiin. Eli kaikille Granadassa vieraileville voin nyt suositella kokemuksesta Hotel Casa Caprichoa: Uima-allas, keittiö, internet, miellyttävä henkilökunta ja hyvä sijainti. Saimme neljän hengen huoneen, joka oli rakennettu niin, että parvella oli parisänky ja alakerrassa yksi sänky. Minä sitten jouduin lattialle ilmatäytteiselle patjalle nukkumaan, mutta mikäs siinä ollessa, kun muut maksavat laskun! Huone oli melko edullinen, $70/yö neljältä, eli yhden hengen yöpyminen siten maksoi vain 12,25 €/yö! Ja hintaan sisältyi vielä hyvä ja monipuolinen aamupala. Hotelli oli kaikin puolin siisti ja viihtyisä: uima-altaan lisäksi siellä oli riippumattoja ja -keinuja sekä kaiken huipuksi marimekon pöytäliina! (ja kuvat edelleen isommaksi tupla-klikkaamalla kuvaa.)



Granadan reissun ensimmäisenä päivänä mentiin illaksi Masayan artesania mercadolle (eli käsityö-torille), jossa oli meidän tietojemme mukaan joka torstai ilta jotakin folklore-tanssia. Alkuillasta oli joku aloitteleva bändi laulamassa disco-musiikkia (tytöt pikku-pikku- farkkushortseissaan), mutta illalla sitten onneksi tuli myös sitä folklorea, mitä odotimme! Ilta meni mukavasti taas vaihteeksi tummaa rommia ja kokista maistellen. Hotellillepaluu oli helppo, koska meillä oli mercadon ulkopuolella koko illan (3h) taksi odottamassa. Joten ei tarvinnut lähteä keskellä yötä neuvottelemaan taksien hinnasta, tai jännittämään, että saadaanko rehellinen kuski!

Perjantaina tutustuimme Granadaan kävellen, ja hankittiin Granadan reissulle hieman lisää tekemistä: ostettiin perjantaille retki Masayan tulivuorelle sekä pariin pueblosiittaan (eli pikku-kylään) sekä samalla varattiin ja maksettiin seuraavan päivän isletas-saaristoretki. Lisäksi kyseltiin kalastusretkeä San Juan del Suriin, mutta ei vielä saatu vastausta. Mañana - luvattiin.

Iltapäivällä sitten lähdettiin sinne Masayaan. Lähtö piti olla kolmelta, mutta ylläripylläri, lähdettiin vasta puoli neljän jälkeen. Ensin mentiin San Juan de Orienteen, joka on pieni kyläpahanen (n.3000 asukasta), jossa valmistetaan suurin osa Nicaraguassa myytävistä Saviruukuista. Meidän kuljettajamme kertoi, että koska olemme aikataulusta myöhässä (ei tosin omasta syystämme! ARGH!), meillä on aikaa tuolla San Juan de Orientessa vain 25 minuuttia! Siis siinäkö ajassa pitäisi tutustua johonkin kylään! ..No, siinä oli sitten yksi lyhyt (pää-?)katu, jonka varrella näytti olevan asuintaloja, joiden verannat olivat aivan täynnä myytäviä savitöitä - lähinnä ruukkuja, mutta myös tuulikelloja, savikukkoja ja muita pikkuesineitä. Itse en sieltä mitään ostanut, lähinnä vain katselin ympärilleni ja otin valokuvia. Äiti taisi imeä itselleen hyviä ideoita, mitä sitten voi toteuttaa omissa savitöissään ja Satu löysi itselleen sammakko-kuviollisen ruukun.

Isä bouganvillojen keskellä

San Juan de Orientesta jatkettiin Catarinaan (7000 asukasta), jossa meille kiireeseen vedoten annettiin aikaa vain 15 minuuttia. Catarina on toinen pieni kylä Masayan kyljessä, San Juan de Orienten vieressä. Catarina sijaitsee aivan Laguna de Apoyon sivulla, joten sieltä on mahtava näköala tuonne laguunalle. Tuo pieni tulivuoren kraateriin muodostunut järvi on nicaragualaisten (erityisesti siis granadalaisten) suuressa suosiossa erityisesti sunnuntai-piknikejä varten. Me emme ikävä kyllä ole vielä ehtineet siellä käydä, mutta seuraavan (ja tältä osin viimeisen) Granadan vierailumme aikana yritämme ehtiä käymään pulahtamassa tuolla puhtaassa vedessä. Tämä kuva, joka otettiin tuolla Catarinassa kovassa kiireessä, on tahattomasti koominen - ei todellakaan ollut tarkoitus asettaa äitiä ja isää tuolle penkille seisomaan, mutta siinä he nyt sitten nököttävät!

Catarinasta kiiruhdimme sitten kohti "lopullista päämääräämme", eli Masayan tulivuorelle, jossa oppaamme meitä jo odotteli. Kun pääsimme sinne, alkoi jo vähän tihuttamaan, ja matalapaineesta johtuen tulivuoren savu ei päässyt nousemaan korkealle vaan pakkautui lähelle maata, jossa seisoimme. Näin ollen paikasta ei saanut kovin hyviä valokuvia. Kun kävelimme näköalapaikalle, alkoi oikein kunnolla sataa. Ei sitten kovin paljoa katseltu maisemia, kun kaikki suojautuivat kovasta tuulesta johtuvasta sivuttaissuuntaiselta sateelta kyykistyen muurien suojaan..

Ihanan näköalan (tosiaankin!) jälkeen siirryimme oppaamme kanssa autolle jolla ajoimme pari sataa metriä. Siitä oli tarkoitus mennä katsomaan toista kraateria, mutta koska vesisade oli niin kauhea ei kukaan tahtonut mennä katsomaan sitä. Tai oikeastaan minä olisin mennyt, jos joku muu olisi tullut kanssani - näytti kuitenkin siltä, ettei oppaammekaan oikein halunnut tulla, joten ei sitten menty kukaan. Sen jälkeen oli vuorossa lepakkoluola. Auringon laskun jälkeen lepakot lähtevät luolastaan ruokailemaan. Mikäli oikein muistan, tuolla luolassa asusti kolmea lepakkolajia, mutta en nyt muista sen tarkemmin niiden nimiä. Saattoi olla, että yksi oli hedelmälepakko ja toinen oli kukista mettä juovaa lajia, mutta tarkemmin en muista. Paristakymmenestä kuvasta muutama onneksi onnistui. Osaa on sen verran käsitelty, että niistä on rajattu "ylimääräistä" pois. Tässä ensimmäisessä kuvassa oppaamme näyttää meille kuinka tuota kuvaa kannattaa mennä ottamaan. Hieman kyllä jännitti, kun oli ihan pimeää, ja sitten salaman välähtäessä näki, kuinka lepakko suhati jostakin ohitse

Lepakkojen kuvaamisen jälkeen mentiin katsomaan toista luolaa, joka on laavan muodostama. Luola oli tosi korkea, ehkä kolme-neljä metriä, joten siellä mahtui tosi hyvin kävelemään. Yhdessä vaiheessa opas pyysi, että kaikki pistävät valot pois ja kuunnellaan vain pimeyttä. Siellä oli tosi hiljaista. Vain parin lepakon vinkaisut saattoi kuulla, ja jossakin tippui vesipisaroita, mutta muuten oli hiljaista. Moni tietääkin, että minä pelkään piemeää, joten tuolla hetkellä en halunnut olla "yksin" vaan olin sen verran lähellä isää, että saatoin koskea häntä ja siten tietää olevani turvassa. Paniikki ei iskenyt, ja sitten taas pistettiin lamppuihin valot. Meillä oli isän antamat pienet avaimenperä-ledilamput, jotka valaisivat todella hyvin (paremmin kuin oppaan lamput), joten mitään hirmuisen pimeää tuolla luolassa ei sitten ollut. Luola oli ollut joskus aikoinaan intiaanien (tai alkuperäisväestön) pyhä paikka, jossa suoritettiin urhilahjat Jumalille. Normaalisti uhrattiin hedelmiä ja eläinten lihaa, mutta myös ihmisuhrit eivät olleet tavattomia: Oppaamme kertoi, että aina kun luonnonvoimat jylläsivät rajuina, halusivat nämä alkuasukkaat tyynnytellä jumalia suurimmalla mahdollisella lahjalla, eli ihmisuhrilla. Ja tässä nimenomaisessa heimossa ihmisuhri valittiin heimon omien keskuudesta (Maya-intiaaneilla yleensä uhrattiin lähi-heimon kuningassukua tai sotavankeja), ja mikäli uhri-valinta osui perheen kohdalle, olivat perheenjäsenet asiasta iloisia sen sijaan että olisivat surreet omaisensa poismenoa. Uskottiin, että uhrattu ihminen pääsi jumalien suosioon ja siten kuolema ihmisuhrina oli hyvä asia!

Luolan jälkeen menimme vielä katsomaan yhtä kraateria, jossa oli tarkoitus nähdä oikeaa laavaa. Sateesta ja matalapaineesta johtuen tuo kraateri oli kuitenkin niin täynnä savua, että ei siellä kyllä mitään punahehkua näkynyt kun me käytiin siellä kurkistamassa äidin ja isän kanssa. Siellä oli kraaterin laidalla pieni metalliseiväs, josta kiinnipitäen saattoi kurkistaa kraaterista sisälle.. Satu ja kaksi muuta turistia kävivät meidän jälkeen katsomassa, ja he kuulemma olivat hieman nähneetkin jotakin. Siellä oli kuitenkin niin kova katku (mitäs sieltä tulivuoresta oikein tuleekaan.. rikkiä ainakin hajusta päätellen. Kati, vastaapa sinä tarkemmin, että mitä siellä tulivuoressa kuplii..), että kaikilla silmiä kirveli vielä hetken tuon reissun jälkeen. Olo tuon savusukelluksen jälkeen ei ollut kaikkein parhain mahdollinen.. Kaikkien piti käyttää kaasunaamaria kraaterilla käydessä, mutta koska sen käyttöä ei oikein opastettu, teki ranskalais-neitokainen sen virheen, että pisti naamarin päälleen vasta auton ulkopuolella, jolloin naamari jäi täyteen rikkikaasua, eikä suinkaan puhdasta ilmaa, niinkuin tarkoitus tietysti olisi ollut. Hän sai valtavat yskänkohtaukset kunnes lopulta helpotti. Kotimatkalla hän nukkui auton takaosassa, enkä osannut olla asiasta yhtään huolissani. Vasta jälkeenpäin pysähdyin miettimään, että mitä jos hän olisikin henkäissyt tuota myrkyllistä kaasua niin paljon, että ei olisi enää herännyt noilta nokosilta. En tiedä onko se mahdollista, mutta hetken aikaa asiasta olin jälkeenpäin huolissani. Mitään ei siis kuitenkaan tapahtunut, vaan hän heräsi perillä ihan itsekseen. Ihmetteli vain, että matka oli mennyt nopeasti!

Seuraavana päivänä onneksi oli aurinkoista, sillä menimme aamulla sinne isletas-risteilylle. Siitä minulla oli kuvia jo ensimmäisessä Granada-blogissa, joten en lähde pidentämään tätä blogia niillä kuvilla enää. Sitäpaitsi oikeastaan minä en tällä kertaa ehtinyt kuvia ottaakaan, kun piti keskittyä kääntämään oppaan kertomat asiat englannista suomeksi. Tehtävä oli onneksi hieman helpompi kuin edellis-iltainen tulivuoriseikkailu, jolloin opas puhui espanjaa, ja sitä piti sitten noille kielitaidottomille turisteille kääntää. Oikeastaan olen aika ylpeä itsestäni, sillä mielestäni pärjäsin molemmilla kerroilla ihan hyvin, ottaen huomioon, että kolme kuukautta sitten en puhunut lähes ollenkaan espanjaa, enkä todellakaan ole missään aikaisemmin harjoitellut tulkkaamista, joka ei missään nimessä ole helppoa touhua! Niinpä siis annoin kamerani isälle, ja hän sai ottaa välillä kuvia. Isän ja äidin kamera puolestaan oli lähes koko elämysmatkailumme ajan äidin käsissä.

Isletasin jälkeen kävimme jo perinteeksi muodostuneesti syömässä samaisessa ravintolassa, missä viimeksi samaisen risteilyn jälkeen. Söimme
guapotea, niinkuin viimeksikin, mutta sitä ennen tietysti kysyimme (niinkuin viimeksikin) että minkä kokoisia nuo kalat oikein ovat - listalta siis löytyy Guapote pieni, Guapote normaali ja Guapote suuri.. Viimeksi emme ehtineet ottaa tuosta valokuvaa, joten nyt sitten olimme kameroinemme valmiina kuvaamaan tuota kalojen näyttämistä. En ole aivan varma, mutta luulisin, että tässä juuri tällä hetkellä esitellään tuota pienintä guapotea.

Iltapäivällä Satu lähti uudelleen järvelle - tällä kertaa kajakilla. Minä ja äiti ja isä jäimme puolestamme hotellille laittamaan valokuvia koneelle (tai siis muistitikulle). Tarkoitus oli lähteä sen jälkeen kaupungille kävelemään, mutta lopulta kävikin niin että Satu ehti takaisin, ennen kuin kaikki kuvat olivat edes tikulla.. Jostakin syystä hotellin kone toimi todella hitaasti ja lisäksi oli hieman (köh!) muita ongelmia. Lopputulos kuitenkin ratkaisee - saimme äidin kuvat Sadun muistitikulle ja minun kuvani omalleni, ja siten saimme kameroiden muistikortit tyhjättyä ja seuraavana päivänä sitten lisää kuvia. Illalla sitten oli luvassa Sikarijuhlat. ..Tapasimme siis pari päivää aikaisemmin, silloin Garden Cafessa, kun hyljättiin äiti ja isä sinne, yksi suomalainen mies, joka kutsui meidät yrityksensä vuosijuhlaan. Tämä mies, Markus, oli asunut ikänsä Kanadassa, mutta hänen vanhempansa ovat Suomesta. Markus puhui hyvää suomea, ja oli selvästi ilahtunut tavatessaan muita suomalaisia. Myös hänen äitinsä, sekä pikkuveljensä (1) ja -sisarensa (1) olivat juhlissa. Hauska erityisen hauska sattuma tässä tutustumisessa oli se, että Markuksen äiti on kotoisin Valkeakoskelta - samoin kuin minun vanhempani! Toinen sattuma oli se, että Markuksen isä kuului Amerikan Laulajiin, eli rapakon takana olleeseen (vai olevaan?) kuoroon, joka aina vuosittain vieraili Suomessa. Äitini puolestaan kuului aikaisemmin Oriveden Naislaulajiin, jotka olivat eräänä vuonna Amerikan Laulajien vastaanottajina suomessa. Niinpä sitten äiti ja Markuksen vanhemmat ovat varmasti silloin vuonna taltta-ja-kivi tavanneet Orivedellä Suomessa.. Kumpikaan ei kuitenkaan muistanut niin kaukaisia tapahtumia ja ihmisiä, mutta varmasti he ovat tavanneet, niin sen vain täytyy olla! :D Ilta oli ihan mukava, mutta koska meillä oli seuraavana aamun aikainen herätys, ja toisaalta muitakin vieraita oli jo aika paljon lähtenyt, päätimme mekin kotiutua "aikaisin".

Seuraavana päivänä sitten oli vuorossa elämysmatkailua linja-autolla Granadasta Rivasiin ja sen jälkeen taksilla Rivasista San Juan del Suriin. Myöhästyttiin sopivasti kahdeksan bussista (kun ei oikeastaan tiedetty monelta sinne lähtee busseja, vaan mentiin vaan asemalle kahdeksaksi), joten seuraavaa linja-autoa odotellessa saatiin valokuvattua paikallista tori-elämää.


San Juan del Surissa ei oltu kovin pitkään. Vähän aikaa katseltiin sataman meininkiä ja käytiin syömässä rannalla olevassa ravintolassa. Todettiin, että kalastusreissu saisi nyt jäädä, kun ei sinne merelle kannata tuossa tuulessa lähteä.


Niinpä sitten päätettiin lätheä etsimään meille kuljetus Playa de Cocolle, että päästään uimaan ja etsimään tarjousta Tortugas-retkestä, eli merikilpikonnien munintaa katsomaan. Kysyimme yhden hotellin yhteydessä olevasta matkatoimistosta, mutta päätimme miettiä tarjousta hetken aikaa - se kun kuulosti neljälle hengelle kuljetuksineen aika kalliilta. Samalla kun mietittiin asiaa, tuli siihen yksi mies kertomaan, että hänen kaverinsa on töissä tursmi-bisneksessä, ja hän voisi hoitaa meille tuon reissun. Ja niin sitten pienen pohdinnan jälkeen päätettiin ottaa tuon kaverin tarjous vastaan ja lähdimme matkaan. Näin matkasta tuli halvempi, ja ehdimme olla enemmän rannalla, kun meidän ei tarvinnut kiirehtiä takaisin hotellille tuota kilpikonnaretkeä varten. Sitäpaitsi Playa de Coco ja tuo kilpikonna-paikka ovat aivan vierekkäin, joten ei olisi ollut kyllä mitään järkeä matkustaa takaisin tuota kuoppatietä vain päästäkseen heti perään palaamaan takaisin samaa kuoppatietä. :/

Tien poikki kulkeva joki. Hyvin päästiin turisti-bussillamme tuosta ylitse.

Ihastuttava ja uskollinen tursti-bussimme. Bussikuski-turstioppaamme lupasi meille, että mikäli auto ei kestä Granadaan asti, ei meidän tarvitse maksaa matkastamme mitään!

Playa Cocolla kävimme uimassa Tyynenmeren tyrskyissä. Itse en kauhean paljoa uskaltanut siellä olla, sillä jostakin syystä hieman arastelen merta - se kun ei ole itselleni kovin tuttu asia - mutta äiti ja isä nauttivat meren aalloista todella paljon! Uimisen jälkeen katselimme auringonlaskua tyynenmeren taakse. Tämän jälkeen söimme illallisen rannalla olevassa kahvilassa (äiti ja isä tilasivat kyllä aamupala-menylta), jonka jälkeen jatkoimme matkaamme vielä kuoppaisempaa tietä kohti kilpikonnapaikkaa.



Kilpikonnaretkellä oli tosi jännää: Yksi Nicaraguan Tyynenmeren rannan niemeke on rauhoitettu luonnonpuistoksi - tuolla rannalla käy ymmärtääkseni suurin osa Nicaraguan Kilpikonnista munimassa, ja tuolla rannalla käy suurin osa turisteista katsomassa tuota jännittävää tapahtumaa. Meille kerrottiin, että tähän aikaan suurin munintaryntäys on jo ohitse, joten voi olla, että joudumme odottamaan pitkäänkin ennen kuin ensimmäinen konna tulee munimaan. Kuitenkin on hyvin epätodennäköistä, ettemme näkisi yhtään konnaa. Aluksi luonnonpuiston työntekijä kertoi meille Nicaraguassa esiintyvistä kilpikonnista, ja minä parhaani mukaan sitten käänsin tuota informaatiota eteenpäin vanhemmilleni. Opas kertoi, että kilpikonnat saapuvat munimaan synnyinrannalleen joka vuosi. Näille rannoille munivia kilpikonnalajeja on seitsemän, joista suurin on pituudeltaan kaksimetrinen. Se on lajiltaan (espanjaksi) Tora. Suurin osa rannalle munimaan tulevista ovat kuitenkin toisiksi pienintä lajiketta, eli Paslamaa, joka on kooltaan maksimissaan metrin mittaisia (tai ehkä jopa vain 80cm). Opas kertoi kilpikonnien suojelusta, niiden vihollisista ja erityisesti ihmisten aiheuttamasta haitasta kilpikonnille. Nicaraguassa kilpikonnan munien ryöstämisestä voi saada vankeutta, mutta munien myyminen taitaa kuitenkin olla "laillista", sillä esimerkiksi täällä meidän Matagalpassamme olevassa kalaravintolassa myydään kalakeittoa kilpikonnan munilla!

Esitelmän jälkeen menimme istumaan rannalle ja odottamaan kilpikonnien saapumista. Kovin pitkään meidän ei tarvinnut odottaa - noin puoli tuntia istuimme rannalla nauttimassa tähtitaivaasta ja aaltojen kohinasta - kun meidän autokuskimme tuli ilmoittamaan, että pienen matkan päässä on ensimmäinen konna. Kävelimme sinne lamppujen valossa, mutta konnan lähellä lamput piti sulkea. Odotimme sen jäljessä, kun se pidemmälle rantaan ja lopulta pysähtyi ja alkoi kaivaa kuoppaa munilleen. Hiivimme aivan kilpikonnan lähelle ja seurasimme kuopan kaivuuta. Jostakin syystä kaivaminen ei kuitenkaan onnistunut ja kilppari lähti takaisin vettä kohti. Säikähdimme, että syy on meidän - että se oli hermostunut meidän läsnäolostamme, eikä kyennyt stressin takia munimaan. Onneksi se kuitenkin pysähtyi kohta uudelleen kaivamaan, mutta jonkun aikaa kaivettuaan epäonnistui taas. Tässä vaiheessa aikaa oli kulunut jo puoli tuntia siitä, kun meille oli kerrottu, että konna on rantautunut. Toisen epäonnistumisen jälkeen oppaamme olivat varmoja, että nyt ei tämän konnan muninnasta tullut mitään. Pojat osasivat kertoa, että kyseinen kilppari on todennäköisesti ensimmäistä kertaa munimassa, eikä sen tähden vielä osaa tuota kuopan kaivamista. Kilpparin suunnistaessa kohti merta olimme kaikki aika pahoillamme, sillä vaikka kovasti halusimmekin nähdä näitä kilpikonnia, emme todellakaan tahtoneet häiritä niiden munintaa! Onneksi tämä nuori konna rohkaistui yrittämään vielä kerran, ja tällä kertaa kuopan kaivaminen onnistui juuri niinkuin pitikin - ensimmäiset yritelmät olivat matalia ja laajoja - tämä viimeinen puolestaan oli kapea ja syvä. Kun kuopan kaivaminen oli lopulta valmis, oli aikaa kulunut rantautumisen jälkeen noin 50 minuuttia! Sen jälkeen alkoi muninta. Toinen oppaistamme kaivoi konnan kuoppaan taaksepäin sellaisen aukon, ja laittoi taskulamppunsa niin, että saatoimme todellakin nähdä ja jopa laskea montako munaa kuoppaan tippui! Aika ihmeellistä! Lopulta kun saimme luvan ottaa valokuvia, Satu sai todella hyviä kuvia tuosta muninnasta. Aluksi siis ei saanut ottaa kuvia, sillä salamavalo olisi saattanut häiritä kilpikonnan munintaa. Myöhemmin kuitenkin kuulimme puisto-vahdilta, että kyllä niitä salama-kuviakin voi ottaa myös kilpikonnan edestäpäin, joten Satu sai siitäkin hyviä kuvia! Muninta kesti melko kauan, ja sen aikana isä oli käynyt hieman jaloittelemassa ja oli löytänyt pieniä kilpikonnia! Emme osanneet odottaa, että näkisimme muninnan lisäksi noiden pienten konnien kuoriutumisen. Puistovahdilta saimme luvan koskea noihin pieniin vauva-kilpikonniin, ja vaikka itse hieman epäröimmekin, emme tahtoneet päästää käsistä tuollaista mahdollisuutta kokea vastasyntynyt kilpikonna kädellämme. (Sadun ottama kuva tuo, missä konna on kädessäni.) Sadun blogista löytyy sitten kuvia siitä isommasta konnasta! Lisäksi, mikäli asia kiinnostaa enemmän, kannattaa hakea youtubesta video esim. hakusanoilla "tortugas nicaragua".


Jännittävän illan jälkeen palasimme näiden paikallisoppaidemme kyydillä aina Granadaan asti. Olimme todella tyytyväisiä tähän opas-kaksikkoomme, ja voimme vilpittömästi suositella heidän palveluitaan kaikille San Juan del Surissa käyville! Todella reipasta ja asiantuntevaa toimintaa, ja raha menee suoraan työtä tekevälle perheelle, eikä sitä jaeta jossakin varakkaassa matkatoimistossa osakkaiden kesken, jolloin työntekijä saisi vain pienen osan maksetusta rahasta!

Seuraavana päivänä hommasimme itsellemme kyydin Granadasta Matagalpaan, ja olimme lopulta kuuden aikaan takaisin kotona. Väsyneinä mutta onnellisina! Olimme Sadun kanssa etukäteen suunnitelleet ohjelmamme niin, että Granadan matkan jälkeen meillä olisi kotona yksi päivä puhdasta lepoa, että sitten jaksaa lähteä vielä hetkeksi luontoon vaeltamaan. Toisin kuitenkin kävi: lähdimme seuraavana aamuna äidin ja isän kanssa bussilla Managuaan (taas vaihteeksi kaksi ja puoli tuntia suuntaansa autossa istumista...) Roberto Huembes -mercadolle. Siellä oli tarkoitus hieman katsella tuliaisia, ja taisi sieltä vähän sitten tulla ostettuakin. Mercado-kierroksen jälkeen menimme syömään yhteen Managuan ostoskeskuksista, Placa de Amerícaan. Mielestäni koko ostoskeskus oli tylsä, sillä se oli paljon pienempi kuin metrocentro tai Placa Inter, jossa olemme aikaisemmin vierailleet, mutta äidille ja isälle tuo vierailu tuntui olevan mieleinen, sillä siellä he näkivät hieman Nicaraguan toista puolta - täältä todellakin saa aivan kaikkea, mikäli vain rahaa löytyy. Noissa suurissa ostoskeskuksissa hinnat ovat melkein Suomen alennusmyyntejä vastaavia, tai hieman korkeampiakin, joten rahalla saa kyllä, mutta harvalla nicalla on varaa käydä noissa paikoissa!

Viimeisenä vierailukohteenamme tällä elämysmatka-kokonaisuudella oli La Daliassa (eli n.50 km pohjoiseen Matagalpasta) sijaitseva La Sobra Eco-Lodge, joka on suuren kahvi-tilan yhteyteen perustettu hotelli. Tilan alueelle on tehty kaksi kävelyreittiä, joista toinen vie kauniille vesiputoukselle (jossa tosin kuivan kauden takia on tavallista vähemmän vettä - sadekaudella ja heti sen jälkeen putouksia on kaksi vierekkäin) ja toinen puolestaan vie korkealle metsään, jossa elää paljon laiskiaisia! Emme tienneet tuonne luonnon helmaan lähtiessämme, että tulemme näkemään niinkin eksoottisia eläimiä. En todellakaan tiennyt etukäteen, että Nicaraguassa on laiskiaisia, joten oli oikein mukava yllätys nähdä niitä muutama. Minun kamerallani (nelinkertaisella zoomilla) ei latvustoissa viihtyvästä eläimestä saanut kovin hyvää valokuvaa, mutta kyllä minunkin kuvistani voi tunnistaa, että siellä joku elävä, karvainen olento on. Sadun kuvissa puolestaan on muutama oikein hyvä otos - niitä voi ihailla sieltä Sadun blogista.

Lehdenleikkaajamuurahaisia (vai mikä niiden nimi suomeksi on?) oli metsässä todella paljon. Yhdessä paikassa oli todella iso pesä, ja vihreitä lehtiä liikkui kuhisemalla!

Oppaamme Carla ja Ranger, toinen hänen koiristaan

Poimimisen jälkeen kahvi kuoritaan ja lajitellaan tällä tilalla mekaanisesti. Lajittelun jälkeen kahvi on jaettu kolmeen eri laatuluokkaan. Sen jälkeen kahvi pestään useaan kertaan ja viedään kuivattavaksi Matagalpaan, eli pois vuorilta, jossa on liian sateista ja koteaa ilmaa kahvin kuivattamiseen.

Löysimme metsästä laiskiaisten lisäksi yhden alkuasukkaan.

Matka La Daliaan ei tosiaan ole kuin 50 kilometriä, mutta onneksi matkasta saa nauttia kuitenkin kaksi tuntia, sillä maisemat matkan varrella ovat todella mahtavat! Näimme paljon kukkivia orkideoita (ihania kirkkaan violetteja), kukkivia puita ja upeita vuoristomaisemia. Liikkuvan ja pomppivan bussin ikkunasta on melko vaikea ottaa valokuvaa, joten niistä maisemista ei ole kuin muistikuvia.

Vanhempieni loman viimeinen päivänä, eli perjantaina, kävimme ensin aamulla tutustumassa mustan saven valmistamiseen ja iltapäivä kulutettiin ostostelemiseen kaupungilla, ja tietysti illalla pakattiin niin äidin ja isän omat tavarat, kuin minun ja Sadun Guatemalasta ostetut tavarat. Kaikki mahtuivat laukkuihin. Aamulla sitten Viki tuli hakemaan matkalaisia lentokenttäkyyditykselle kello 8:30. Managuassa meitä kohtasi yllätys, kun jouduimme vaihtamaan lentoyhtiötä, sillä American Airlinesin kone olisi lähtenyt kolme tuntia myöhässä, jolloin jenkeistä lähtevään jatkolentoon ei olisi enää ehtinyt. Niinpä sitten lento olikin Deltalla Atlantan kautta. Atlantassa vaihto-aikaa oli suunnitelman mukaan ihan mukavasti, mutta ensimmäisen lippuehdotuksen kohdalla oli pieni ongelma Pariisin päässä: koneen vaihto olisi sanan mukaisesti pitänyt tehdä lennossa, sillä Jenkeistä tulevan koneen laskeutumisaika oli merkitty 11:10, ja seuraavan koneen lähtöaika oli 10:50! Pyysimme tietysti uutta lentoa, jolloin meille annettiin seuraava Pariisista Helsinkiin lähtevä kone: vaihtoaikaa 1h10min! Virkailija oli vilpittömästi sitä mieltä, että tuollaisella vaihtoajalla ehtii hyvin seuraavaan koneeseen, kun ei kerta tarvitse matkalaukkujakaan tsekata.. Niinpä niin, jos nyt kuitenkin otetaan se seuraava kone. Kolmannella ehdotuksella Pariisiin jäi koneen vaihtoon aikaa neljä tuntia, mikä on ihan sopiva kielitaidottomille ja ehkä kokemattomille matkaajille. Hieman myöhemmin tapasimme kentällä saman pojan, joka oli ollut kanssamme Masayan tulivuorella. Tuo poika oli ruotsalainen ja menossa siis samoilla lennoilla Atlantin yli Pariisiin asti. Hän lupasi pitää vanhemmistani huolta, sillä vaikka heillä ei ollutkaan yhteistä kieltä, pystyy hän auttamaan vanhempiani kentillä jo sillä, että auttaa heidät oikeaan koneeseen ja auttaa matkalaukkujen siirtämisissä, mikäli ne eivät siirrykään koneesta toiseen niinkuin pitäisi. Kuitenkaan ilman tulkkia äidin ja isän ei lopulta tarvinnut matkustaa, sillä Managuasta oli juuri kotiin lähtemässä samoilla lennoilla eräs Petra, joka lupautui auttamaan vanhempiani, mikäli sellaisen avun tarvetta ilmenisi. Petra vaikutti oikein mukavalta tytöltä, eikä näyttänyt laisinkaan pahastuvan, että hänen vastuulleen tuli matkaoppaan rooli! Mikäli Petra on eksynyt nyt lukemaan blogiani, niin suuret kiitokset vielä huolenpidosta tätäkin kautta!

Lopulta äidin ja isän lennot kuulemma menivät niin, että Atlantasta lähti kone kolme tuntia myöhässä, ja näin ollen Pariisissa jäi koneen vaihtoon aikaa vain alle tunti. Pariisin kentällä tämä ei kuitenkaan taida olla aivan uutta, sillä siellä osattiin hoitaa homma niin hyvin, että äiti ja isä ja Petra ehtivät nipin napin Helsingin koneeseen ja pääsivät ajallaan Suomeen!

Näin siis päättyi äidin ja isän elämysmatka, ja minulle ja Sadulle astui taas normaa arki kuvioihin. Mukavan rauhallista. Vielä ehdimme onneksi mekin seikkailla vähän ennen kotiin paluuta. Monta raporttia on myös kirjoitettava ennen sitä ja lisäksi vielä pitäisi oikeasti ehtiä töissäkin käydä. Huomenna menen töihin sopimaan tämän viimeisen jakson työpäivistä ja aika paljon aikaa tulee kulumaan koneen ääressä, kun tosiaan noita raportteja on kertynyt kirjoitettavaksi!

PS. Mikäli teistä tuntuu, että yhden blogin lukemiseen menee todella paljon aikaa, niin miettikääpä miten kauan aikaa tämän blogin tekemiseen menee!