keskiviikko 5. maaliskuuta 2008

14 päivää jäljellä

Pitkä aika siitä kun viimeksi kirjoitin! Olen pahoillani, että olette joutuneet kovasti odottamaan. Syitä kirjoittamattomuuteen on monia, mutta suurin syy taitaa olla se, että olen ollut myös hieman surullinen tästä kotiinlähdöstä, enkä oikein ole osannut aiheesta mitään kirjoittaa. Sen jälkeen kun äiti ja isä lähtivät kotiin meidän Guatemala-tavaroidemme kanssa, olemme molemmat, Satu ja minä, alkaneet työstämään kotiinlähtöä. Niinhän niillä meidän ryhmä-terapian oppitunneillamme kerrottiin, että ryhmän päättymistä pitää alkaa valmistelemaan riittävän aikaisin, koska lopettaminen itsessään on prosessi - ja tässä sen sitten näkee ihan käytännössä, että tosiaankin, näin pitkän ja tiiviin matkan jälkeen kotiinpaluu ja normaaliin arkeen paluu on niin suuri elämänmuutos, että siihen on tosiaan varauduttava. Olen jopa muutaman päivän ajan miettinyt sitä mahdollisuutta, että siirtäisin lähtöpäivää vaikkapa kahdella kuukaudella. Näin en kuitenkaan voi tehdä, sillä opinnot kutsuvat Suomessa ja lisäksi hankala vuokra-isäntä saisi palkokasvin nenän kautta vääräänkurkkuun (ja juurineen), kun joutuisin vuokraamaan asuntoa jälleen kerran eteenpäin.. Joten en todellakaan halunnut itse läpikäydä tuota prosessia enkä tosiaankaan antaa sitä kenenkään muun vastuulle. Sitäpaitsi, joskus täältä on kuitenkin lähdettävä, joten mikäs siinä jos se päivä on sitten 19.3.. Ja kyllähän niitä lentokoneita lentää sitten takaisin päinkin.

Satu on tässä parin viime viikon aikana tehnyt todella monta blogia. Sieltä kannattaa käydä katsomassa vähän mitä meidän elämässä on tapahtunut sitten helmikuun puolivälin jälkeen. Muistaakseni siihen on mahtunut yksi kokonainen työviikko, reissu Ometepelle (tietokone mukana, raporttien kirjoittamista..) ja Laguna de Apoyolle sekä sitten nuo Granadassa vietetyt "läksiäiset", joihin osallistui minun ja Sadun lisäksi Päivikki sekä kolme muuta koulumme vaihto-opiskelijaa: Anna, Karoliina ja Elina. Tytöt lähtivät sitten Granadasta suorilta väliamerikan kierrokselle, eli suuntana Belize, Honduras ja Guatemala. Sieltä palaavat Matagalpaan vasta meidän kotiinpaluumme jälkeen, joten emme sitten täällä Nicaraguassa ainakaan tältä erää enää kohtaa. Suomessa sitten pidetään tyttöjen kesken kotiinpaluujuhlat, ja puidaan kotiinpaluun aiheuttamaan Kulttuurishokkia! Siinä sitten aivan varmasti riittääkin pariksi kuukaudeksi läpikäytävää.

Kotiinlähtö tuntuu jotenkin niin kaukaiselta asialta - vähän samanlainen tunne kuin tänne tullessakin. En oikein osannut suhtautua siihen, että viikon päästä lähden Nicaraguaan.. Tai kolmen päivän päästä.. tai että tässä sitä nyt ollaan lentokoneessa menossa Nicaraguaan. Nicaraguasta on tullut näiden viiden kuukauden aikana minulle hyvin kotoisa paikka, ja täällä on tullut totuttua niin kummallisiin asioihin, että Suomessa varmasti monet tutukin asiat vaativat totuttelua. Toisaalta kaipaan valtavasti Suomalaista ruokaa (erityisesti ruisleipää), omaa kotia ja mahdollisuutta kävellä paljain jaloin, saunaa... Ja tietysti sitä aina välillä hieman ikävöi joitakin ihmisiäkin. Pakko kuitenkin myöntää, että ihmisiä on täällä ehtinyt aika vähän ikävöidä - enemmänkin todellakin niitä käytännön asioita. Toisaalta olen aivan innoissani siitä, että pääsen kohta jakamaan tuliaisia kaikille ihanille ihmisille.

Pakkaaminen tuntuu "vastenmieliseltä". Toisaalta Suomesta lähtiessä oli vaikeampaa, kun ei oikein tiennyt, että mitä sitä pitäisi pakata mukaan.. Toisaalta, nyt kun ongelma taas on se, että kaikki mahdollinen pitäisi pakata mukaan, ja jos jotakin karsii pois, niin se on sitten "ikuisesti menetetty". Toisaalta vielä en yhtään tiedä, että tuleeko kaikista tavaroista tuo 2x23kg +12kg täyteen.. Satu kyllä pelkää, että hänellä on aivan liikaa tavaraa, joten ehkäpä hän sitten puolestaan auttaa minun kassieni täyttämisessä ;-)

Lähtemiseen liittyy myös se, että monet mukavat tutut täältä jäävät seuraavaan kertaan asti unohduksiin. Muutaman kanssa varmasti lähettelen jonkun verran maileja ja ehkä sitä joskus tulee jopa soitettuakin, mutta suurin osa varmasti jää lähes ikuisiksi ajoiksi. Niinhän se toki on koska tahansa elämässä, mutta Suomessa ollessa voi ainakin teeskennellä, että kyllä minä sitten joskus soittelen. Täällä tämä viimeisen päivän "ADIOS!" tuntuu niin valtavan lopulliselta.

Lähtöä ajatellessa tulee todellakin haikea olo. Matagalpa päiviä on jäljellä enään neljä! Siinä ajassa pitää tehdä valtavan monta asiaa: pakata, hyvästellä ystäviä, käydä viimeisen kerran työpaikalla, ostostella viimeiset tuliaiset ja ja ja... En tiedä olisiko kahden kuukauden päästä lähteminen helpompaa, mutta nyt tuntuu kyllä että joudun lähtemään kotiin kesken kivaa elämää: Tänne tulessa olisi ollut loka-marraskuussa aikaa olla kavereiden kanssa, mutta silloin en oikein osannut vielä tuota espanjaa niin paljon, että olisi paljoa ollut kavereita. Nyt sitten tänä vuonna olisi ollut jo kielitaitoa viihtyä enemmän paikallisten kanssa, mutta sitten ollaankin joka viikonloppu melkein reissussa, joten eipä siinä sitten ole kauheasti käydä missään. Eli siis nyt, kun olen oikein hyvin kotiutunut, ja kielitaidossa olen saavuttanut edes jotakuinkin sellaisen tason, että voisin hyvin viettää kaiken aikani espanjan kielellä (tosin suppealla sanastolla ja virheellisellä kieliopilla, mutta kuitenkin ymmärrettävästi ja niin että itse aika paljon ymmärrän), ja toisaalta tiedän, että voisin parissa lisäkuukaudessa oppia valtavan paljon lisää espanjaa..

Ei pitäisi edes antaa itsensä jossitella. Se nyt on vain pakko lähteä täältä sinne kylmään talveen. Varmasti sitten kun olen siellä Suomessa, olen onnellinen. Luonteeseeni kuuluu se, että olen yleensä tyytyväinen siihen paikkaan ja aikaan missä olen. Harvoin suren mennyttä tai tulevaa kovin pitkälle. Mutta nyt kyllä hieman surettaa. Vissi ja varma on, että minä palaan Nicaraguaan. Se ajatus helpottaa kovasti tässä kesken jäänyttä matkaa surressa. Toinen kysymys sitten on, että koska oikeasti ehdin palata.. No, aika näyttää. Toivottavasti kuitenkin pian. :) Ilmottautuuko joku jo vapaaehtoiseksi reissuseuraksi? :D

Noista Ometepen ja Apoyon jutuista tulnee joskus lisää blogia. Ja jos ei tule minulle, niin Sadulle varmasti tulee. Olen ajatellut jatkaa tätä blogin kirjoittamista muuten sitten nicaraguasta palaamisen jälkeen Suomesta käsin. Tuntuu kiinnostavalta nähdä tämä maa Suomesta katsottuna. Toisaalta varmasti näkee Suomessa monia asioita joita toisi täältä väliameriikan kulttuurista sinne. Ainakin nuo kollektiivo-taksit ovat kova sana! Taksilla kulkeminen on niin järjettömän helppoa ja halpaa täällä - aivan toista kuin Suomessa! Ja yksi asia on varmaa: Suomessa kaikki tuntuu VALTAVAN KALLIILTA! No mutta näistä kerron lisää sitten kun tiedän tarkemmin. Yritän kovasti varautua kulttuurishokkiin, mutta ehkä siihen vain ei voi varautua. Täytyy myöntää, että kotiinpaluu hieman pelottaa.

No mutta, näihin tunnelmiin. Meillä on tämä viikko täällä Matagalpassa täysiä työpäiviä. Yritetään tehdä kaikki raportit mahdollisimman pitkälle valmiiksi, että sitten Suomessa ei olisi niin paljon tekemistä. Sen verran olen antanyt myönnytystä itselleni, että harjoittelusta tehtävän oppimispäiväkirjan tiivistelmän olen päättänyt jättää Suomeen kirjoitettavaksi, sieltä katsoen näen asiat varmasti paljon laajemmalta kannalta. Oppimista kun on tapahtunt koko ajan hereillä ollessa, eikä vain työpaikalla ollessa, joten sen omassa itsessä tapahtuvan muutoksen pystyn kuitenkin näkemään vasta omaan kulttuuriin palatessa.

Vielä näiden kahden viikon aikan meillä on edessä yksi upea matka: menemme Karibian merelle - ensin Laguna de Perlasille tutustumaan pikaisesti nicaraguan alkuperäisväestön asuinsijoihin, eli miskiitto-heimon kyliin. Sen jälkeen menemme muutamaksi päiväksi rentoutumaan Corn Islandille, eli Karibian meren kuuluisalle paratiisi-saarelle! Ihanaa! Ihanaa! Sitten ehkä on vielä vaikeampi lähteä kotiin, mutta minkäs teet. Tulenpahan ainakin vielä vähän ruskeampana. :D


9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tiedän tunteen, koska maa on niin erilainen, kuin missä me asumme ja olet ollut siellä niin kauan, että tavallaan olet pois pyyhkinyt ajatuksistasi osittain oman maasi kulttuurin. Olen onnellinen kuitenkin, että ajattelet järkevästi ja tulet kotiin ajallaan. Sinua odottaa täällä paljon ystäviä jotka rakastavat sinua ja PERHEESI jolle olet RAKAS.
Ikävöiden Äiti

Ellupellu kirjoitti...

Voi Outi, mä niin ymmärrän ton lähtmisen haikeuden! Vaikka Brysseli on paaaaaljon lähempänä ja sinne tietää varmasti palaavansa, ei sieltäkään ollut silloin helppo lähteä. Ei se enää ole sama kuitenkaan myöhemmin. Voin vaan kuvitella miltä tuntuu lähteä sieltä Nicasta kun maailma on siellä niin kovin erinäköinen.

Sitähän sanotaankin, että kulttuurishokki on pahempi kotiin tullessa kun reissuun lähtiessä ja mulle ainakin on aina käynyt juuri niin. Kyllä siitä masennuksesta kuitenkin selviää ja Suomi alkaa taas tuntua kivalta paikalta, mutta aikaa se ottaa! Sitten kun oot palannut Jyväskylään ja isoin ikävä Nicaan on lähtenyt niin jos haluat pientä vaihtelua, oot aina tervetullut meille tänne "suurkaupunkiin"!

Anonyymi kirjoitti...

Vietä OIKEIN mukava loppuaika Nicassa ja ajattele positiivisesti, kun jostain luopuu, niin jotain saa. Kohti uusia seikkailuja! Terveisin Vappu

Anonyymi kirjoitti...

Outii..

Sua tosiaan oottaa täällä ihan hirmusan moni, ja on ihanaa että tuut ajallaan. Eihän mun partytkaan ois mitään ilman sua..

Voin vaan kuvitella minkälaista on pitkästä reissusta palata Suomeen. 2 totaalisesti eri kulttuuria, niin erilaiset ilmastot ja niin erilaiset ympäristöt. Lähtö tuntuu varmasti haikealta ja lopulliselta, mutta sen ei tarvitse olla lopullista. Varmasti vielä vuosien mittaan kerkeät Nicaan, enemmin tai myöhemmin (ilmoittaudun matkaseuraksi jo nyt! :D). Kulttuurishokki iskee varmasti, ainakin pikkuinen, mutta varmaan Suomi ajan kanssa muuttuu taas siksi tutuksi ja turvalliseksi kodiksi. :)

Vietähän nyt oikein oikein ihana ja ikimuistoinen loppuaika siellä Nicaraguassa ja nauti Karibian meren reissusta täysillä! Pian nähdään, oot hurjan rakas! <3

-Venla

tuula kirjoitti...

Kahden viikon päästä oot jo takas Suomessa, hurjaa.. Ootkohan vielä se sama Outi :D Varmasti tuntuu haikealta lähteä.. Mutta ajattele miten monta kokemusta rikkaampana palaat, ja miten rohkea oot ollu kun oot lähteny moiseen seikkailuun :) Sä oot saanu sieltä paljon eväitä tulevaa elämää varten.

Vietähän ihqu ihana loppuaika siellä auringossa! Äläkä huoli, kyllä täälläkin aurinko jo välillä pilkistää ;)

<3 Tuula

Anonyymi kirjoitti...

Mä aloin jo viime viikolla laskemaan päiviä sun tuloon. Ihana saaha sut takas tänne <3 ja ihanaa kun tietää et on koulussakin paljon yhteisiä tunteja et on pakko olla sun kans! :)

Daniela kirjoitti...

Voi eiii!
Tiedön niin ton tunteen, eka viikko on aina kiva kun tulee takaisin kun näkee kaikkia kaverita ja perhettä ja voi juoda hanavettä ja tosiaan kulkea kotona paljain jaloin, mutt sitten se iskee! Ihana järkyttävä hokki ja kaipuu takaisin, kun täällä on vaan niin erilaista. Ja sulla se on varmaan vielä pahempi kun oot niin erilaisessa kulttuurissa ja maassa kuin mitä euroopassa on.
Sit kun meet sinne ellupellun luo isoon kaupunkiin (heh) niin mäkin voisin hypätä junaan ja tulla kans moikkaamaan (jos siis ellu suostuu majoittamaan molemmat ;)!

Oikein kivoja viimeisiä päiviä sinne ja tervetuloa takaisin suomeen! Ei täällä enää ole edes niin kylmä, ja kohta tulee jo kevätkin!
Hali,

Unknown kirjoitti...

Outi, on myos vaikeata toisinpain eli mulla tulee todella ikava Sinua enka jaksa naita usein tapahtuvia eroja, kun on tultu niin laheisiksi toisillemme. Kuka mulle sitten lahettaa tekstiviesteja monta kertaa paivassa!!!!!!

Anonyymi kirjoitti...

nautintoa viimeisiin päiviin ja kovasti tsemppiä paluuseen tänne toiseen maailmaan. *halaa ja hymyilee hiljaa