Guatemala Ciudad

Terveisiä Guatemalasta. Linja-automatka Matagalpasta tänne kesti lopulta 15 tuntia, ja vaikka auton penkit olivatkin lähes nojatuolin veroisia, oli loppumatkasta takapuoli aika hellänä. Reissuun lähdin yöllä kahdelta, kun Ali tuli hakemaan minut kotoani. Matka Sebacoon kesti n. puoli tuntia, jonka jälkeen odotimme bussia puolitoista tuntia. Tiesimme kyllä olevamme ajoissa, mutta parempi lähteä liian aikaisin, siltä varalta, että liikenteessä tapahtuu jotakin. Lisäksi bussi tuli neljäkymmentä minuuttia myöhässä. Tuosta siis 15 tuntia istumista, välillä pysähdyksiä niin Hondurasin, El Salvadorin kuin Guatemalan rajalla ja passin luovuttamista bussiemännälle, joka vei ne tarkastettavaksi maahantuloviranomaisille. Sain Guatemalaan saapuessani passiini uuden leiman, joten nyt passissani on taas monta uutta leimaa - niin Floridaan, Nicaan kuin Guatemalaan saapumisesta. Hondurasissa ja El Salvadorissa leimoja ei ikävä kyllä tullut.

Maisemat matkalla olivat lähinnä "tylsiä". En tiedä olisivatko ne sitä teidän mielestänne, mutta vaikka vuoristomaisemat olivatkin ihan kauniita, ei niissä lopulta ollut mitään huikaisevia elämyksiä, joista olisi esimerkiksi halunnut ottaa valokuvia.

Matkaan liittyi sen verran epäonnea, että Sebacossa bussia odotellessa olin pimeässä autossa avannut reppuani muutaman kerran, ja nähtävästi siinä hässäkässä olen tiputtanut sekä kukkaroni (joka sisälsi alle 3e rahaa, mutta myös visa-electronini), että kamerani laturin. Kukkaron katoamisen huomasin jo linja-autossa, ja laitoin saman tien äidille tekstiviestin, että soittaa pankkiin ja kuollettaa tuon korttini. Laturin puuttumisen puolestaan huomasin vasta sunnuntaina, kun huomasin kameran akun olevan finaalissa. Minulla on nyt muutenkin nähtävästi ollut kameran kanssa viimeiaikoina epäonnea. Ensinnäkin hukkasin jo Floridaan kamerani vara-akun. Toisekseen Matagalapassa viimeviikon tiistaina menin syömään Yesenian perheen kanssa, enkä muistanut ottaa kameraa mukaan. Onneksi puhelimessani on ok-kamera, joten sain heistä kuitenkin itselleni valokuvia (joita en ikävä kyllä saa nyt liitettyä blogiin). Lauantaina sitten kun lähdimme Belquinin ja hänen kavereidensa kanssa täällä Guatemalassa ulos, niin unohdin ottaa kameran mukaan. Palasimme kuitenkin kohta käymään vielä kämpillä, jolloin oli myös tarkoitus ottaa kamera mukaan. Ikävä kyllä muistin vain vaihtaa hieman lämpimämpää vaatetta päälle (20 astetta tuntuu jo tosi kylmältä!) ja unohdin edelleen kameran tuohon sängylle odottamaan. No, sunnuntaina vihdoin muistin uloslähtiessä ottaa kameran mukaan, mutta ensimmäistä kuvaa ottaessa huomasin jo, että eipäs sitten tarvitsekaan valokuvata, kun kamerasta on akku loppu! LA BATERIA! -huuto raikasi muutaman kerran sinä iltana, kun pojat ivallisesti muistuttivat minua, etten voi ottaa mistään valokuvia.

Huonoa onnea on ollut myös siinä, että taas vaihteeksi olen sairastunut reissuripuliin. Kyseessä on jo kolmas kerta Floridasta lähtemiseni jälkeen. Aikaisemmilla kerroilla olen kuitenkin toipunut aika nopeasti, mutta tällä kertaa tauti on jatkunut jo viidettä päivää, välillä parempivointisena ja välillä heikompana. Joka tapauksessa matkalle varaamani antibioottikuuri loppuu tänään, mutta oireet ovat edelleen kuitenkin olemasa. Hoitona tästä eteenpäin nesteytys (suero) sekä tarvittaessa lepo. Aamuisin olen ollut huonompana kuin iltapäivisin ja tästä syystä esimerkiksi sunnuntain aikataulumme meni aivan uusiksi, kun alunperin meillä oli tarkoitus mennä pelaamaan Softballia Belquinin serkun ja muide kavereiden kanssa, mutta kuudeksi ajoitettu lähteminen ikävä kyllä ei toteutunut, kun minä jouduin ramppaamaan vessassa ja tunsin oloni todella heikoksi.

Valokuvia ei siis ole ainakaan tällä tietoa paljoakaan luvassa tältä reissulta. Tänään koetan onneani ja menemme (mikäli suunnitelma pitää) käymään yhdessä "läheisessä" elektroniikkaliikkeessä. Hyvällä säkällä sieltä saisi ostettua ko. akkuun sopivan laturin sopu-hintaan ja kaiken päälle jos hyvään hintaan onnistun tuotteet saamaan, voisin ostaa myös toisen akun. Toinen vaihtoehto on ostaa itselleni uusi kamera, sillä olen Floridasta asti haaveillut vedenkestävästä kamerasta, mutta joka kerta ostoaikeeni jäivät pelkäksi haaveeksi - joko luottokortin kelpaamattomuuden (Costco) tai tuotteen saatavilla olemattomuuden (Walmart) takia. Niinpä siis ei ole täysin mahdotonta, että ostaisin jopa itselleni uuden kameran - kauheampaahan olisi, että en saisi tältä reissulta ollenkaan valokuvia teille esitettäväksi!

No mitäs täällä on nyt sitten ehtinyt tapahtua. Torstaina saavuin, perjantaina kaveri oli töissä, ja minä ripuloin kotona, päivä meni lähinnä nukkuessa. Lauantaina kävimme katsomassa autojen kiihdytysajoja ja illemmalla kävimme parissa ostoskeskuksessa lähinnä vain hengailemassa ja vierailimme Belquinin serkun Nestorin luona. Sunnuntaina puolestaan Softballin jäädessä vain haaveeksi, pääsimme lopulta puolen päivän aikaan lähtemään kaupungille. Tutustuimme keskustoriin, josta olisin mieluusti ottanut muutamia valokuvia ja kävimme yhden paisanin, eli omanmaalaisen, eli erään Nicaragualaisen tytön luona kylässä. Myöhemmin illalla lähdimme Belquinin kämppiksen Hugon, sekä jo kiihdytysajoissa tapaamani Hugon ystävän Juan Carlosin kanssa kaljalle. Ajattelin aluksi, että vatsatautini ei kestä alkoholia, mutta pakkohan tuossa oli seuran vuoksi kaksi olutta maistella. LA BATERIA!! -huuto raikasi kerran jos toisenkin!

Taas kerra olen päässyt selittämään ihmisille, mitä ihmettä se toimintaterapia on (miksi ihmeessä en vaikka opiskellut lääkäriksi  tai opettajaksi??) ja missä Suomi on (-ai Euroopassa... niin siis sinä olet amerikkalainen?) ja antamaan näytteitä siitä, miltä suomen kieli kuulostaa. Olen myös kuullut monta kertaa kuinka kauniit silmät minulla on ja kuinka kaunis olen. Se on tietysti mukavaa kuulla, mutta oikeasti välillä alkaa kyllästyttämään.

Itse asiassa, tuohon liittyen pitikin kertoa, että Matagalpan katuja kulkiessa saa jatkuvasti kuulla perässään huutoja Chela!, Chelíta!, Adios!, Good Bye!... Ja lisäksi tietysti jatkuvasti TSSSS! -sihinää, joka on Nicassa yleisesti käytetty huomionherättäjä ... esimerkiksi jos ravintolassa haluaa saada tarjoilijan huomion, saattaa paikallinen sen sijaan, että kutsuisi señoraa, sihistä tätä luokseen. No, viimeksi Nicassa ollessani nämä kaunista (vaaleaa) naista tarkoittavat sanat sekä adios-tervehdykset kuulostivat lähinnä huvittavilta, mutta tällä kertaa minulla meinasi lopulta mennä hermot tähän huuteluun. Alussa jälleen tuo huutelu huvitti minua, mutta tällä kertaa, kun kuljin ympäri kaupunkia jatkuvasti yksin, alkoi huutelu todella rasittaa, ja välillä teki mieli osoittaa joko kansainvälisellä sormimerkillä tai muuten huutelijoille, että minua ei voi vähempää kiinnostaa heidän matchistinen olemuksensa. Niinhän sitä sanotaan, että kulttuuriin tutustuessa on ensin honey moon, sitten tulee ärsytys ja vihastuminen ja sitten ehkä jossakin vaiheessa sellainen realismin kohtaaminen ja ns. tunteiden tasoittuminen. Minä taisin tällä kertaa sitten päästä tuohon ärtymysvaiheeseen. Ehkäpä sitten ensi kerralla tulee se realismi-vaihe. Joka tapauksessa, olen sitä mieltä, että kenenkään ei kannata haluta julkkikseksi, sillä voin hyvin kuvitella, että elämä julkkiksena on juuri tuollaista - ei hetkenkään rauhaa, eikä missään saa kulkea siten, että joku ei katsoisi tai huutaisi perään. Tuolla ei sentään nimikirjoituksia kyselty, mutta vähän samanmoista voisin kuvitella julkkiksena olemisen.

Noniin. Toivotaan, että seuraavaan blogiin saisin teille valokuvia, sillä tällä kertaa niitä ei ollut ollenkaan. Tai itse asiassa, voisin pistää tähän loppuun Nicasta viimeisenä iltanani ottamiani kuvia niistä kanssani saman kadun varrella (ei siis kadulla, vaan taloissa siinä samalla kadulla kuin minäkin) asuvista lapsista.

 

Hiekkalautailua ja aallokkoa

Hola! Tältä erää olisi luvassa viimeinen kirjoitus Matagalpasta. Huomenna aamuyöllä klo 3:30 pitää olla Sebacossa, eli noin 50 kilometrin päässä Matagalpasta, odottamassa Guatemalaan lähtevää linja-autoa. Matkatoimistosta sanottiin, että auto tulee joko 3:30 tai 4:30. Kysyin vielä asiaa selkeyttääkseni, että tarkoittiko, että auto tulee 3:30-4:30 välillä, mutta ei, tarkoitti kuulemma että joko 3:30 tai sitten joskus tulee vasta 4:30. En kyllä ihan ymmärrä miten se olisi niin hassusti, mutta näin väitettiin. Eli siis maksimissaan joka tapauksessa pitää odottaa Sebacon Texacolla tunnin verran. Ali heittää minut yöllä linja-autolle, josta alkaa 14 (tai 13, riippuen monelta auto tulee) tunnin istuminen. Aikataulun mukaan bussi saapuu Guatemalaan klo 17:30. Turha kuitenkin tässä vaiheessa vielä kauhean paljon kertoa tulevista tapahtumista, sillä aika paljon on kerrottavaa noissa menneissäkin.

Viime viikonloppuna vihdoin pääsin poistumaan Matagalpasta. Lähimme ns. lämmittelemään rannikolle, sillä vuorilta alas siirryttäessä lämpötilaero on lähestulkoon 10 astetta. Matagalpassa esimerkiksi tämän hetken lämpötila (accuweatherin mukaan) on 25 astetta, ja tuntuma tästä lämpötilasta on 31 astetta, kun taas Leonissa on tällä hetkellä mittarin mukaan 32 astetta, ja "real feel" eli ns. tuntuma tuosta lämpotilasta on mukavat 39 astetta. Oikeasti kolmen päivän helteessä oleilun jälkeen sitä oli oikein valmis palaamaan takaisin Matagalpan "viileyteen".

Leonissa yövyimme itselleni jo etukäteen tutussa Lazy Bones hotellissa, joka on lähestulkoon kaikille Jyväskylän Ammattikorkeakoulusta Nicaraguassa käyneille opiskelijoille tuttu paikka. Hostellissa on tuohon ilmastoon lähes pakollinen uima-allas, ja lisäksi siellä on käytettävissä ilmainen internet ja tietokoneet. Niin ja sijaintikin on ihan mukava.Illalla nukkumaan mennessä lämpötila oli varmasti vielä hyvin lähellä 30 astetta, ja vaikka tuulettimet pyörivätkin täysillä, oli nukahtaminen tavallista hankalampaa, kun iho oli kamalan nihkeä ja kuumuus suorastaan ahdisti. Yöllä kuitenkin tuli jo liian kylmä, kun lämpötila laski alle 25 asteen. ..Matagalpassa puolestaan yölämpötilat ovat alle kahtakymmentä. Ja siis muistutukseksi tosiaan, sisälämpötilat ovat suoraan verrainnoillisia ulkolämpötilaan, sillä asunnot ovat joko heikosti eristettyjä, tai sitten ne ovat täysin avoinaisia katonrajasta ulkoilmalle. (Luultavasti eniten juuri tästä syystä ihmiset hämmästelevät miten kukaan voi asua niin viileässä ilmastossa kuin me.)

Viimeksi Nicaraguassa ollessani Matagalpan ja Leonin välinen valtatie oli aivan kauheassa kunnossa.. tai jos tarkkoja ollaan, niin ei koko tie, mutta Esteliin menevältä tieltä Leoniin johtava pätkä, eli noin puolet tuosta 150km matkasta oli todella hirveää: linja-auto kulki osan matkaa ojanpenkkoja, koska savinen tie oli täynnä kuoppia, eikä auto voinut ajaa sitä viittäkymppiä kovempaa. Nyt koin mukavan yllätyksen, kun tuo toinenkin puoli tästä reitistä oli kunnostettu, ja nyt auto posotti 80-100km/h. Tie oli päällystetty hiljattain, ja vanhaan pölyntäyteiseen reissukokemukseen verrattuna tämä oli erittäin miellyttävä kokemus. Tietysti edelleenkin matka taittuu elokuvistakin tutuilla keltaisilla jenkkien vanhoilla koulubusseilla, jotka ovat tietysti jo parhaat päivänsä nähneitä. Lisäksi autossa soi merengue tai joku muu nopeatempoinen latinomusiikki, ja basso on niin lujalla, että rintalasta pamppailee sen tahdissa... Eli suomalaisen käsityksen mukaan mukavasta matkustamisesta ei kuitenkaan ole kyse. Ehkä kuitenkin tähänkin pätee vanha opetus markalla saa markan tavaraa, sillä matka ei maksa kuin 60 cordobaa, eli noin kaksi euroa.

Ensimmäisenä päivänä, eli perjantaina, emme tehneet kovinkaan paljoa: kävelimme ympäri leonia ja nautimme hotellin uima-altaassa. Aikaisesta aamuherätyksestä johtuen (linja-auto lähti klo 6:00) olin jo kahdeksan aikaan valmis menemään nukkumaan. Lauantaina meillä oli ohjelmassa kiipeäminen Leonin itäpuolella sijaitsevalle Cerro Negro -tulivuorelle. Vuori on kutakuinkin rauhallinen, eikä se tällä hetkellä savua. Nukkuvaksi tätä vuorta ei kuitenkaan voi sanoa, sillä mikäli oppaan puheita on uskominen, Vuori kasvaa vuosittain jokusen senttimetrin korkeutta, ja siten sen ennustetaan tulevaisuudessa tulevan Nicaraguan korkeimmaksi tulivuoreksi. Tällä hetkellä maan korkein tulivuori sijaitsee (ehkäpä) koko jonon pohjoisimpana, eli Leonista vielä satakunta kilometriä (tai vähän enemmän) pohjoisempana.

Sinänsä Cerro Negro saattaisi olla ihan mielenkiintoinen vaelluskohde sellaisenaankin, mutta mielenkiintoiseksi turistikohteeksi tuon tulivuoren tekee se, että se on kauttaaltaan mustan soran peitossa, ja siten sen pitkää jyrkkää rinnettä pitkin voi laskea joko liukumäkeä tai lautailla alas. Tässä valokuvia tuolta reissulta:

Aivan alussa ylitimme suuremmista laavakivistä muodostuneen kukkulan. Alkumatka oli selkeää polkua, ja jyrkkyydestä huolimatta se oli kohtalaisen helppokulkuista, vaikkakin siis otti kyllä kunnon päälle jo heti alkuunsa.

 Tämä kuva on myöskin ihan ensimetreiltä, ja Samia vaan hymyillyttää.

 

Kukkulan laella istuttiin kuuntelemaan, kun opas selitti englanniksi jotakin vuoren historiasta ja Nicaraguan poliittisesta tilanteesta. Vaikka tarina olisi varmasti ollutkin ihan mielenkiintoinen, niin minua kyllä kiinnosti ehkä ihan vähän enemmän tuo kädelleni laskeutunut koppakuoriainen.

 

Maisemat olivat jälleen aivan upeat Cerro Negron huipulta. Tässä pikkukuvassa näkyy ikävä kyllä todella heikosti tuo taaimmainen tulivuori, josta tupruaa savua. Ilma oli kohtalaisen kirkas, mutta etäisyyskin taisi jo tehdä sen, että vuori näkyi vain utuisesti. Mikäli kuvan tarkempi tarkastelu kiinnostaa, sen pystynee kuvan päältä klikkaamaan isommaksi, ja ehkä näkemään tuon kauempana siintävän tulivuoren tarkemminkin.

 

 Ylhäällä päästiin vihdoin Laudoista eroon, ja oli ihan voittajaolo! ..Nousun viimeinen osa oli tosi tuulinen, ja erityisesti Tiinalla taisi olla hankaluuksia, kun purjeena toiminut lauta meinasi viedä koko tytön mukanaan. Minulla lauta oli selkää vasten repun avulla kiinnitettynä, joten tasapainoilu oli helpompaa (Tiina kantoi laudan käsissään), ja siten pysytin puolestaan loppumatkasta hyödyntämään tuulta siten, että askel oli yllättävän kevyt ylämäkeenkin kulkiessa. Tarkkana sai kuitenkin olla, koska oikeasti tuuli oli todella kova, eikä siis mitenkään puuskittaista, vaan jatkuvaa puhuria.

 

Tässä opas neuvoo ensimmäistä liukumäkeen lähtevää laskijaa. Oppaan käsimerkit edustavat jarrutus- ja tasapainotustekniikkaa, joka taitaa osittain kyllä olla ihan lumella laskemisestakin tuttua. Ohjeena oli, että jalkoja ei kuitenkaan saa nostaa liukurin kyytiin, koska silloin saattaa lähteä kaatumaan sivuttain, eikä lauta enään luista eteenpäin.. Tämäkin ilmiö on meille pyllymäestä tuttu - - kuinka monesti sitä onkaan tullut loppumatkan selkäedellä alas!

 

Pyllymäkeläisten jälkeen tuli meidän vuoro lähteä lautailemaan. Alku oli raskasta, kun tekniikan oppiminen vei aikansa. Lopulta, kun hokasin, että lauta on laitettava lähes kohtisuoraan alamäkeen (mitä en kuuna päivänä tekisi näin jyrkässä lumirinteessä) ja paino on laitettava lähes kokonaan takajalalle, niin johan lauta lähti luistamaan. Matka oli kuitenkin yllättävän pitkä, ja loppumatkasta oli jalkapöydän ja -pohjan lihakset aivan turtana, sillä siteet oli kiinnitetty ainoastaan jalkapöydän ja kantapään taakse, ja nilkka oli ainoastaan jalan lihasten avulla tuettuna..

 

 Tässä olen tullut jo melkein puolimatkaan alas! ..alhaalla keskellä näkyvät kolme pistettä ovat siellä odottavat liukurilla alas menneet.

 

Takana valloitettu vuori ja edessä mustaksi muuttuneet laskijat.

 

 Lopuksi kiipeämisestä ja laskemisesta uupuneilla jaloilla piti vielä jaksaa kävellä koko tämän hiekkaerämaan halki kumpareen takana odottavalle autolle.

Cerro Negron jälkeen meidän oli tarkoitus viipyä Leonissa vielä yksi yö ja lähteä sen jälkeen parin kymmenen kilometrin päähän Tyynenmeren rannalle. Päätimme kuitenkin tulivuoriretken jälkeen kirjautua ulos hotellistamme ja suunnata saman tien kohti rannikkoa. Peseytymisen ja lounaan jälkeen nappasimme taksin Las Peñitasiin ja etsimme sieltä itsellemme sopivan hostellin. Lazy Bonesissa dormi-yöpyminen maksaa $8/hlö/yö. Rannalta valitsemassamme hotellissa dormiyöpyminen oli $7/hlö/yö, mutta taso oli ikävä kyllä hyvin paljon huonompi. Lazy Bonesissa sängyt ovat upeat: leveät, tukevat ja tyynyt ovat todella hyvät. Oasiksessa puolestaan patjat näyttivät olevan valmiiksi jo kuopalla ja tyynyt olivat ... no, voiko sellaista kangaspussin sisällä olevaa muhkurakasaa edes tyynyksi kutsua?? ..itse nukuin mieluummin puhallettavan tyynyn kanssa (Tiimarista joskus 5 vuotta sitten ostettu huippulöytö!) kuin hostellin tarjoama tyyny pääni alla.  Oasiksessa dormissa oli vain 4 vuodetta kun taas LBssa vuoteita oli 16/huone. Lisäksi rannalla meitä kiusasi enemmän hyttyset kuin kaupungissa. Ehkäpä myös parempi tuuletus LBssa takasi hyttysten vähyyden.

Tässä kuvia rannalla vietetystä ajasta:

Kala kuivalla maalla... Rannalle ajautunut onneton turska.

 

Auringonlaskua merellä ei vain voi olla kuvaamatta, vaikka lopputuloksena kovalevy on täynnä kymmeniä kohtuu samanmoisia otoksia..

 

Rannalla oli mielestäni aika suuret aallot, vaikka paikalliset ihmiset vakuuttivat, että tällä hetkellä aallot ovat hyvin rauhallisia. ..en haluaisi mennä uimaan silloin, kun aallot ovat oikeasti korkeita, kun nytkin vähän jännitti.

Surffareille aallot olivat kuitenkin riittävän korkeita. Ajattelin, että tulisi hieno otos, kun saisi valokuvattua surffarin aurinkoa vasten. Näin huonosti kuitenkin kävi surffarille juuri sillä hetkellä, kun minä päätin ottaa tuon huippuotokseni!

 

 Hei hei aurinko! Mene Australiaan ilostuttamaan Satua ja Sadun kavereita!

 

 Kaunis auringonlasku ja paratiisimaiset olosuhteet.. Ja sitten paluu maanpäälle, eli skorppioni aivan dormimme ovenkarmin vieressä! Mikäli oikein olen ymmärtänyt, Nicassa on kahdenlaisia skorpioneja: mustia ja ruskeita. Ja jos oikein ovat osanneet minua ohjeistaa, niin kuvassa näkyvä ruskea skorpioni on näistä kahdesta vaarallisempi..

Päivällä meidän kylpyhuoneessamme oli ollut taskurapu (n. 5cm halkaisijaltaan + jalat), ja päättelimme, että ainoa reitti mitä rapu on tuonne suihkuumme päätynyt, on ulkoseinää pitkin katon rajaan kiipeämällä ja sieltä tippunut sitten kylpyhuoneeseemme. Tässä äkkipysähdyksessä raukalta oli hajonnut isompi saksikin. Saimme Ravun silloin omin avuin kylppäristä ulos, ja nyt kun näin tämän skorpionin tässä ovensuussa, luulin ensin, että kyseessä on rapu. Iltahämärässä ja ilman silmälaseja saattaa välillä tehdä virhearviointeja. Menin katsomaan lähemmäksi, ja hyvä etten sormella alkanut tuota rapua tökkimään, kun tajusin että hui kauheaa, sehän on skorppioni!.. ja siis ensin kamera, ja sitten vastaanottopojan puoleen, että haluaisitko pliide tulla tappamaan yhden skorppionin. Rohkeasti tyyppi tuli ja nujersi eläimen pistimen irti kehosta. Sen jälkeen hän nappasi edelleen elossa (ilman pistintä) olevan skorppionin käteensä ja lähti viemään tätä kauemmaksi huoneista. Luultavasti tämä oli kuitenkin tuon skorppionin loppu, sillä kuinkas ihmeessä eläin mitään saalistaa ilman myrkkypistintään. Nälkäkuolema raukalla edessä.

Seuraavana päivänä ostimme hotellimme kautta matkan Isla Juan Venadolle, joka siis käytännössä tarkoitti mantereen ja saaren välisellä joella tehtyä moottoriveneajelua. Tässä tuon reissun valokuvasaldoa:

 

 Menomatkalla minä olin kolmannessa penkissä, ja siten lähes kaikissa sinne päin otetuissa valokuvissa esiintyvät etupenkissä olevat Tiina ja Sami (Sekä samin olkapäässä oleva cheerleader-apina).

Reissun puolivälissä rantauduimme saarelle, ja kävelimme siitä n. 100m matkan meren rannalle, jossa aallot olivat mielestäni vieläkin suurempia kuin hotellimme edustalla. Rannan hiekka oli niin kuumaa, että metsän siimeksestä Rannalle vievä 30m matka kuivaa hiekkaa oli liian polttavaa, että sen olisi voinut paljain jaloin kävellä. Yritin kyllä, mutta jouduin muutaman askeleen jälkeen palaamaan (hyppimään!) takaisin ja pitkän aikaa jalkapohjiani kirvelsi kuumuudesta johtuva ärsytys. Meressä aaltoja vastaanottaessa sai olla varovainen, että bikinit eivät lähde aaltojen mukana, ja muutenkin olisi aina aallon jälkeen kutakuinkin säädyllisesti "pukeutunut". Uimisen jälkeen meille selvisi, että samalla rannalla olleen perheen isä oli suomalainen. Rannalla ei siis meidän ja tämän toisen porukan lisäksi ollut muita. Kari tietysti tunsi niin Vikin kuin muut paikalliset suomalaiset. Hauska sattuma, ja taas hyvin muistutti siitä, että lähes missä tahansa voi törmätä suomea puhuviin ihmisiin (kuten Karin lapset, jotka puhuvat keskenään espanjaa ja näyttävät täysin latinoilta, mutta tosiaan ymmärtävät täysin suomen kieltä).

Paluumatkalla sitten pääsin etupenkkiin, josta otetut valokuvat näyttivät tältä.

 

Tiina bongasi puussa olevat pesukarhut, jotka olivat tekemässä rakkautta, kuten espanjaksi asia ilmaistaan.

 

Reitin varrella oli paljon magrove-puita. Välillä magroven juuret (niitähän ne ovat?) tekivät sekavan ja tiheän oksiston, kun taas välillä pinnan lähellä tai pinnan alle ulottuvat juuret olivat yksinään todella kauniita. Veneen mennessä reipasta vauhtia eteenpäin oli noita yksittäisiä juuria vaikea saada kameraan, mutta lopulta onnistuin saamaan tämän kuvan.

 

Vene oli sinistä lasikuitua, ja runkona luultavasti puuta. Veneen nokassa roikkui ruostunut kettinki, joka minusta oli aika kaunis tuota taivaansinistä väriä vasten.

 

Reissun jälkeen pysähdyimme paikalliseen kauppaan, josta ostin illaksi muutaman pienen (siis tosi pienen) sipsipussin. Tässä lapset odottavat omaa vuoroaan kioskilla.

Raskaan päivän jälkeen on ihana levätä riippumatossa ja nauttia lämpöisestä illasta ja kuunnella aaltojen pauhua. Rentouttavaa!

 

 Aamulla heräsin yhtä aikaa auringon kanssa, eli hieman ennen kuutta. Kävin kävelemässä rannalla, ja viihdytin itseäni askartelemalla sipukoista erilaisia hahmoja.

 

Olisi hienoa, jos omistaisi sellaisen kameran, jolla voisi zoomailla hieman lähemmäksi kohdetta... Tässä yksi surffari ratsastaa aallon kyydissä.

Las Peñitasin parasta antia oli kyllä ihana meriruoka, joka tietysti tarjoiltiin aivan meren rannalla sijaitsevassa ravintolassa. Olin jo aikaisemmin tuominnut, että en taida oikein tykätä Hummerista, mutta päätin nyt vielä antaa tuolle ravulle yhden mahdollisuuden tehdä minuun vaikutus. Ensimmäisen päivän illallisella söin hummeria valkosipulikastikkeessa, ja jouduin kyllä myöntämään, että on se kyllä pirun hyvää ruokaa, vaikka ehkä silti hieman yliarvostettua. Kahden hummerin annos maksoi n. 9 euroa. Seuraavana iltana söin puolestaan keittoa, jossa oli kalan ja katkarapujen lisäksi yksi hummeri. Keitto maksoi 5e ja annos oli valtavan suuri. Alkupalaksi söimme ehkäpä parasta koskaan syömääni Chevitsiä, joka siis on sitruunalla kypsytettyä kalaa, jota syödään suolakeksien kanssa. Mahtavat ruuat siis, ja uskomattoman halpaa!

Takaisin Matagalpaan palasimme maanantaina iltapäivästä, ja illalla saikin taas olla farkut jalassa ja huppari päällä, kun 10 asteen lämpötilaerosta johtuen iho kaipasi lisää lämmikettä.

Tiistaina ohjelmassa oli jälleen kerran Cerro Apanten valloitus. Aikaisemmista blogeista voi lukea enemmän ko. paikasta, mutta tässä taas tämän reissun valokuva-antia:

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Keyri oli kuulemma nukkunut reissun jälkeen kolmen tunnin päiväunet. :) Itse otin reissun jälkeen (ah niin ihanan) kylmän suihkun, ja suuntasin Alin kanssa lounaalle. Ja illalla sitten oli ohjelmassa illallinen Yesenian, Keyrin, Dilanin ja Marvinin kanssa. Marvin oli ikävä kyllä joutunut töihin, mutta pääsi vielä myöhemmin illalla poikkeamaan ravintolassa. Unohdin tyhmä tyttö kamerani kotiin, ja siksi minulla ei ole tuosta illasta valokuvia kuin puhelimessani. Ja vielä en osaa ottaa puhelimesta noita valokuvia ulos, joten nyt joudutte tyytymään siihen kun kerron että tosi tosi kauniita ja komeita olivat kaikki. :) Ruoka oli maittavaa, ja viiden hengen lasku oli lopulta hieman alle 22 euroa tippeineen. Ei siis ollenkaan paha rasti, jos kerran täällä käydessään tarjoaa ystävilleen illallisen hyvässä ravintolassa.

..Samalla kun tarkistin noita Matagalpan ja Leonin lämpötiloja, katsoin myös huomisen matkakohteeni, eli Guatemalan (Cityn) lämpötilan. Tällä hetkellä siellä näyttäisi olevan 24 astetta lämmintä, ja tuon lämpötilan tuntuma on vaivaiset 25 astetta. Yön alimmaksi lämpötilaksi povataan 13 asetta, mikä on kyllä hirmuisen kylmä. Saapa nähdä miten hyvin siellä tarkenee, vai pitääkö ensi töikseen käydä ostamassa joku viltti öitä lämmittämään.. Tällä kertaa kun minulla ei satu olemaan makuupussiakaan matkassa.

Nyt lähden syömään illallista Vikin, Samin ja Tiinan kanssa La Vita e Bellaan. Luultavasti valitsen sieltä jälleen pizzan, koska se on paikassa ihan hyväksi havaittu ruoka. Tätä ennen poikkean vielä ostamaan viimeisiä tuliaisia yhdestä pääkadun kaupoista, ja tämän jälkeen sitten kotiin tekemään viimeiset pakkailut ja lopulta muutama tunti unta, ja sitten kohti Guatemalaa. Toivottavasti sieltäkin riittää mukavia tarinoita kerrottavaksi, siitä huolimatta, että monet sanovat Guatemalan ja erityisesti siis pääkaupungin, jossa ystäväni asuu, olevan vaarallinen paikka. Toivottavasti kuitenkin tuttujen tyyppien kanssa kulkiessa sitä ei päädy mihinkään turvattomiin paikkoihin, ja kaikki sujuu oikein hyvin!

Mukavaa päivän jatkoa sinne! Pian, ihan pian.. tarkalleen 2 viikon kuluttua nähdään!