Guatemala Ciudad

Terveisiä Guatemalasta. Linja-automatka Matagalpasta tänne kesti lopulta 15 tuntia, ja vaikka auton penkit olivatkin lähes nojatuolin veroisia, oli loppumatkasta takapuoli aika hellänä. Reissuun lähdin yöllä kahdelta, kun Ali tuli hakemaan minut kotoani. Matka Sebacoon kesti n. puoli tuntia, jonka jälkeen odotimme bussia puolitoista tuntia. Tiesimme kyllä olevamme ajoissa, mutta parempi lähteä liian aikaisin, siltä varalta, että liikenteessä tapahtuu jotakin. Lisäksi bussi tuli neljäkymmentä minuuttia myöhässä. Tuosta siis 15 tuntia istumista, välillä pysähdyksiä niin Hondurasin, El Salvadorin kuin Guatemalan rajalla ja passin luovuttamista bussiemännälle, joka vei ne tarkastettavaksi maahantuloviranomaisille. Sain Guatemalaan saapuessani passiini uuden leiman, joten nyt passissani on taas monta uutta leimaa - niin Floridaan, Nicaan kuin Guatemalaan saapumisesta. Hondurasissa ja El Salvadorissa leimoja ei ikävä kyllä tullut.

Maisemat matkalla olivat lähinnä "tylsiä". En tiedä olisivatko ne sitä teidän mielestänne, mutta vaikka vuoristomaisemat olivatkin ihan kauniita, ei niissä lopulta ollut mitään huikaisevia elämyksiä, joista olisi esimerkiksi halunnut ottaa valokuvia.

Matkaan liittyi sen verran epäonnea, että Sebacossa bussia odotellessa olin pimeässä autossa avannut reppuani muutaman kerran, ja nähtävästi siinä hässäkässä olen tiputtanut sekä kukkaroni (joka sisälsi alle 3e rahaa, mutta myös visa-electronini), että kamerani laturin. Kukkaron katoamisen huomasin jo linja-autossa, ja laitoin saman tien äidille tekstiviestin, että soittaa pankkiin ja kuollettaa tuon korttini. Laturin puuttumisen puolestaan huomasin vasta sunnuntaina, kun huomasin kameran akun olevan finaalissa. Minulla on nyt muutenkin nähtävästi ollut kameran kanssa viimeiaikoina epäonnea. Ensinnäkin hukkasin jo Floridaan kamerani vara-akun. Toisekseen Matagalapassa viimeviikon tiistaina menin syömään Yesenian perheen kanssa, enkä muistanut ottaa kameraa mukaan. Onneksi puhelimessani on ok-kamera, joten sain heistä kuitenkin itselleni valokuvia (joita en ikävä kyllä saa nyt liitettyä blogiin). Lauantaina sitten kun lähdimme Belquinin ja hänen kavereidensa kanssa täällä Guatemalassa ulos, niin unohdin ottaa kameran mukaan. Palasimme kuitenkin kohta käymään vielä kämpillä, jolloin oli myös tarkoitus ottaa kamera mukaan. Ikävä kyllä muistin vain vaihtaa hieman lämpimämpää vaatetta päälle (20 astetta tuntuu jo tosi kylmältä!) ja unohdin edelleen kameran tuohon sängylle odottamaan. No, sunnuntaina vihdoin muistin uloslähtiessä ottaa kameran mukaan, mutta ensimmäistä kuvaa ottaessa huomasin jo, että eipäs sitten tarvitsekaan valokuvata, kun kamerasta on akku loppu! LA BATERIA! -huuto raikasi muutaman kerran sinä iltana, kun pojat ivallisesti muistuttivat minua, etten voi ottaa mistään valokuvia.

Huonoa onnea on ollut myös siinä, että taas vaihteeksi olen sairastunut reissuripuliin. Kyseessä on jo kolmas kerta Floridasta lähtemiseni jälkeen. Aikaisemmilla kerroilla olen kuitenkin toipunut aika nopeasti, mutta tällä kertaa tauti on jatkunut jo viidettä päivää, välillä parempivointisena ja välillä heikompana. Joka tapauksessa matkalle varaamani antibioottikuuri loppuu tänään, mutta oireet ovat edelleen kuitenkin olemasa. Hoitona tästä eteenpäin nesteytys (suero) sekä tarvittaessa lepo. Aamuisin olen ollut huonompana kuin iltapäivisin ja tästä syystä esimerkiksi sunnuntain aikataulumme meni aivan uusiksi, kun alunperin meillä oli tarkoitus mennä pelaamaan Softballia Belquinin serkun ja muide kavereiden kanssa, mutta kuudeksi ajoitettu lähteminen ikävä kyllä ei toteutunut, kun minä jouduin ramppaamaan vessassa ja tunsin oloni todella heikoksi.

Valokuvia ei siis ole ainakaan tällä tietoa paljoakaan luvassa tältä reissulta. Tänään koetan onneani ja menemme (mikäli suunnitelma pitää) käymään yhdessä "läheisessä" elektroniikkaliikkeessä. Hyvällä säkällä sieltä saisi ostettua ko. akkuun sopivan laturin sopu-hintaan ja kaiken päälle jos hyvään hintaan onnistun tuotteet saamaan, voisin ostaa myös toisen akun. Toinen vaihtoehto on ostaa itselleni uusi kamera, sillä olen Floridasta asti haaveillut vedenkestävästä kamerasta, mutta joka kerta ostoaikeeni jäivät pelkäksi haaveeksi - joko luottokortin kelpaamattomuuden (Costco) tai tuotteen saatavilla olemattomuuden (Walmart) takia. Niinpä siis ei ole täysin mahdotonta, että ostaisin jopa itselleni uuden kameran - kauheampaahan olisi, että en saisi tältä reissulta ollenkaan valokuvia teille esitettäväksi!

No mitäs täällä on nyt sitten ehtinyt tapahtua. Torstaina saavuin, perjantaina kaveri oli töissä, ja minä ripuloin kotona, päivä meni lähinnä nukkuessa. Lauantaina kävimme katsomassa autojen kiihdytysajoja ja illemmalla kävimme parissa ostoskeskuksessa lähinnä vain hengailemassa ja vierailimme Belquinin serkun Nestorin luona. Sunnuntaina puolestaan Softballin jäädessä vain haaveeksi, pääsimme lopulta puolen päivän aikaan lähtemään kaupungille. Tutustuimme keskustoriin, josta olisin mieluusti ottanut muutamia valokuvia ja kävimme yhden paisanin, eli omanmaalaisen, eli erään Nicaragualaisen tytön luona kylässä. Myöhemmin illalla lähdimme Belquinin kämppiksen Hugon, sekä jo kiihdytysajoissa tapaamani Hugon ystävän Juan Carlosin kanssa kaljalle. Ajattelin aluksi, että vatsatautini ei kestä alkoholia, mutta pakkohan tuossa oli seuran vuoksi kaksi olutta maistella. LA BATERIA!! -huuto raikasi kerran jos toisenkin!

Taas kerra olen päässyt selittämään ihmisille, mitä ihmettä se toimintaterapia on (miksi ihmeessä en vaikka opiskellut lääkäriksi  tai opettajaksi??) ja missä Suomi on (-ai Euroopassa... niin siis sinä olet amerikkalainen?) ja antamaan näytteitä siitä, miltä suomen kieli kuulostaa. Olen myös kuullut monta kertaa kuinka kauniit silmät minulla on ja kuinka kaunis olen. Se on tietysti mukavaa kuulla, mutta oikeasti välillä alkaa kyllästyttämään.

Itse asiassa, tuohon liittyen pitikin kertoa, että Matagalpan katuja kulkiessa saa jatkuvasti kuulla perässään huutoja Chela!, Chelíta!, Adios!, Good Bye!... Ja lisäksi tietysti jatkuvasti TSSSS! -sihinää, joka on Nicassa yleisesti käytetty huomionherättäjä ... esimerkiksi jos ravintolassa haluaa saada tarjoilijan huomion, saattaa paikallinen sen sijaan, että kutsuisi señoraa, sihistä tätä luokseen. No, viimeksi Nicassa ollessani nämä kaunista (vaaleaa) naista tarkoittavat sanat sekä adios-tervehdykset kuulostivat lähinnä huvittavilta, mutta tällä kertaa minulla meinasi lopulta mennä hermot tähän huuteluun. Alussa jälleen tuo huutelu huvitti minua, mutta tällä kertaa, kun kuljin ympäri kaupunkia jatkuvasti yksin, alkoi huutelu todella rasittaa, ja välillä teki mieli osoittaa joko kansainvälisellä sormimerkillä tai muuten huutelijoille, että minua ei voi vähempää kiinnostaa heidän matchistinen olemuksensa. Niinhän sitä sanotaan, että kulttuuriin tutustuessa on ensin honey moon, sitten tulee ärsytys ja vihastuminen ja sitten ehkä jossakin vaiheessa sellainen realismin kohtaaminen ja ns. tunteiden tasoittuminen. Minä taisin tällä kertaa sitten päästä tuohon ärtymysvaiheeseen. Ehkäpä sitten ensi kerralla tulee se realismi-vaihe. Joka tapauksessa, olen sitä mieltä, että kenenkään ei kannata haluta julkkikseksi, sillä voin hyvin kuvitella, että elämä julkkiksena on juuri tuollaista - ei hetkenkään rauhaa, eikä missään saa kulkea siten, että joku ei katsoisi tai huutaisi perään. Tuolla ei sentään nimikirjoituksia kyselty, mutta vähän samanmoista voisin kuvitella julkkiksena olemisen.

Noniin. Toivotaan, että seuraavaan blogiin saisin teille valokuvia, sillä tällä kertaa niitä ei ollut ollenkaan. Tai itse asiassa, voisin pistää tähän loppuun Nicasta viimeisenä iltanani ottamiani kuvia niistä kanssani saman kadun varrella (ei siis kadulla, vaan taloissa siinä samalla kadulla kuin minäkin) asuvista lapsista.