Arkea Nicaraguassa

Tervehdys lämpöisestä Nicaraguasta. Olen nyt ollut Matagalpassa kolme viikkoa, ja vain yhtenä päivänä olen poistunut kaupungista. Reissu alkoi kaikkinensa hieman kurjasti, sillä ensimmäisenä yönä sairastuin ripuliin, joka onneksi laantui jo yhden päivän huilimisen jälkeen. Heti alusta asti pääsin taas sinuiksi siis vanhan tuttuni Sueron kanssa. Suero on siis veteen sekoitettavaa jauhetta, joka sisältää sopivat suolat ja sokerit ja siten auttaa parantamaan nestehukkaa. Sairastamisen lisäksi ensimmäisen viikon rytmiin vaikutti Karibian merellä riehunut hurrikaani Ida, jonka vuoksi myös Matagalpassa oli saapumiseni jälkisten neljän päivän ajan sateista. Nuo neljä päivää sujuivat mukavasti kotosalla hengaillessa, kirjoja lukiessa ja muutaman kerran kaupassa käydessä.

Ensimmäisenä täälläoloviikonloppunani minun oli tarkoitus lähteä Vikin, Minnan, Samin ja Tiinan kanssa Leoniin, eli Nicaraguan vanhaan pääkaupunkiin, joka sijaitsee Matagalpasta tyynenmerelle päin (ei kuitenkaan ihan rannikolla). Ikävä kyllä Sami sairastui lähtöpäivää edeltävänä yönä, ja parin päivän jälkeen selvisi, että hänen sairautensa oli Dengue. Seuraava viikko menikin sitten Apantessa Yolandan talossa Samin ja Tiinan luon. Tiina oli alkuviikon töissä huolehtimassa Samista, ja loppuviikosta minä menin Apanteen pitämään Samille seuraa. Samin toipuessa myös Yolanda sairastui Dengueen, ja lopulta sitten Tiinaan iski kaiken päälle vatsatauti, ja siitä parannuttua Sami oli taas kipeänä. Tällä hetkellä Yolanda on jo tervehtynyt Denguesta, mutta me loput kolme kärsimme joko ripulista, nuhasta tai pahoinvoinnista.. joten saapumisen jälkeen ei Apantessa olla tervettä päivää nähty.

Kolme viikkoa on siis kulunut, enkä ole vielä Matagalpasta poistunut kuin kerran, kun kävin Yesenian luona Sebacossa ostoksilla. Oikeastaan reissu oli aika lailla tyhjä arpa ostosten kannalta, mutta toisaalta se oli mukava yhteinen päivä Yesenian kanssa.

Matagalpassa oleskellessa päivät ovat olleet suurimmaksi osaksi kuitenkin "täynnä ohjelmaa". Toisaalta olen nukkunut joka päivä melkein kahdeksaan ja lähtenyt kotoa liikkeelle vasta kymmenen aikaan. Iltaisin puolestaan olen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tullut kotiin pian seitsemän jälkeen ja käynyt nukkumaan yhdeksän - kymmenen aikaan. Ohjelma, joka on rytmittänyt päiviäni, on ollut kuitenkin hyvin vapaata, ja yleensä en ole suunnitellut päiviäni kovinkaan montaa päivää eteenpäin. Olen vieraillut muutaman kerran Yesenian luona, useita kertoja Alin luona (mm. Alin syntymäpäivät), käynyt Alin bändin konsertissa eräällä koululla, vieraillut  erään CP-vammaisen pojan perheessä, käynyt Apantessa sekä juonut kahvia ja kirjoittanut blogia ja sähköposteja Cafe Latinossa.

Tässä aivan juuri äsken otettu valokuva minusta tätä blogia kiroittamassa.

Ai niin tosiaan, kävinhän minä yhtenä päivänä Vikin, Tiinan ja Samin kanssa Selva Negrassa. Ikävä kyllä unohdin taas vaihteeksi kameran muistikortin tietokoneeseen, joten en voinut ottaa reissusta valokuvia. Tiinalla onneksi oli kamera mukana, joten saan häneltä sieltä otettuja kuvia. Tiina taisi antaa luvan myös julkaista noita kuvia blogissa, joten katsotaan, saanko vielä aikaiseksi esitellä tuota kaunista paikkaa uudelleen (kaksi vuotta vanhoista blogeista voi kurkkia mistä paikasta oikein on kyse).

Ali ja minä, Alin synttäreitä juhlimassa Alin kotona

Alin synttärikakku

Selva Negrassa käydessä keksittiin ostaa sieltä herkku-juustoja, Superista pari viinipulloa ja keksejä, ja extempore-juustoilta oli menestys!

Ennen juusto-iltaa odottelimme vikiä toimiston terassilla, ja kameran ja taskulampun inspiroimina ruvettiin ottamaan pitkällä valotusajalla piirrustus-kuvia.

Tietokone oli pipi, ja tohtori korjasi sen.

Kohtuu-iso yöperhonen ilahdutti meitä yhtenä iltana Apantessa, kun olin sairaille seuraa pitämässä.

Yolandan "uusi" koira Rex. Vanha minulle tuttu Bobi kuoli pian kotiin lähtömme jälkeen silloin 2 vuotta sitten, kun joku typerys myrkytti molemmat Yolandan koirat.

tässä CP-vammaisen Daniel Alberton sisarukset leikkivät minun tuomillani dinosaurus-3D-palapeleillä.

Katiela on hyvä esimerkki Nicaragualaisesta, josta ei ensinäkemältä arvaisi syntyperää. Tällä vierailukerralla olen entistä enemmän kiinnittänyt huomiota siihen, miten moninaisia Nicaragualaisten ulkonäköpiirteet ovat. Vaikka meissä Suomalaisissakin on niin tummaa kuin vaaleatakin (siis hiuksista), niin jotenkin useimmilla kasvonpiirteet ovat niin suomalaisen näköiset, että ulkomailla monesti huomaa jonkun ihmisen kadulla ja melkein 100-varmasti voi tietää, että ko. henkilö on Suomesta. Nicaragualaiset eivät puolestaan ole yhtä homogeenista kansaa ulkonäöltään, mutta sen sijaan mentaliteetin voi helposti tunnistaa esim. kysymällä neuvoa, missä jokin paikka sijaitsee. Vastauksen epämääräisyydestä ("tuolla noin, pari korttelia...) voi päätellä, että henkilö on hyvin todennäköisesti juuri Nicaraguasta. :)

Sen jälkeen kun loukkasin sormeni kokatessa (sain komeat palorakkulat oikean käden nimettömään ja pikkurilliin), Yesenia kielsi minulta kokkaamisen ja lupasi tehdä minulle lounasta joka päivä. Todellisuudessa olen kuitenkin jatkanut kokkailuja (perinteistä Nica-ruokaa: gallo pintoa = riisiä ja papuja, munakasta, paahtoleipää, tostones = paistettua vihreää ruokabanaania), mutta myös käynyt pari kertaa Yesenian luona la Chispassa lounastamassa.

Rakkaan ystäväni Yesenian perhe: Yesenia, Dilan, Marvin ja Keiry sekä heidän koiransa.

Ennestään tuttu maisema Apanten rinteestä kaupunkiin katsoen

Aikaisemmin Apanten tie oli poukkoilevaa ja reikäistä mukulakivetystä. Nyt kadun uusi päällyste on melkein valmis, ja suuret sementtilaatat (joita näkyy edellisessä kuvassa paremmin) ovat varmasti auton renkaille parempi ajoalusta kuin vanha muhkurainen katu.

 

Sebacon tori

 

Matagalpan pääkatu

Rio Grande Matagalpa, joka tulvi pahasti silloin kaksi vuotta sitten, juuri ennen Sadun ja minun matkallelähtöä. Idan tuomat sateet nostivat joen virtausta hieman, mutta käytännössä kulunut syksy on ollut niin kuiva, että ennemminkin on kärsitty veden puutteesta. Matagalpan katukuvaan kuuluvat niin vapaina vaeltavat koirat, lehmät kuin kanatkin.

Tämä valokuva on Päivikin taiteellisen silmän luoma otos. :-) ..ja Vikikin on jo omaksunut sen diivailun, että kameraa pidetään käsivarren etäisyydellä  ja räpsäistään vaan "sinnepäin".. Sillä eihän kukaan oikeasti voi ottaa kuvaa katsomatta siitä tähtäimestä, eihän?? Istumme Tiinan ja Samin kanssa katselemassa Elinan ja Vikin hevosen Cancillieria laitumen reunalla.

Hevosterapiaa parhaimmillaan!

 

Kuka luuli, että mäenaskuun tarvitaan lunta?? Päin vastoin! ..riittää, että lähettyvillä on riittävän jyrkkä rinne, sekä liukurinvirkaa tekevät kaksi tyhjää Coca Cola -pulloa.

 Olen tutustunut kadulla asuviin lapsiin. Aluksi lapsia näki aina iltaisin klo 18-21 aikaan mäenrinteessä jalkapalloa pelaamassa (tuntuu kyllä vähän epäreilulta alarinteessä pelaavia kohtaan), mutta nyt koulujen joululoman alettua lapsia näkyy ulkona päivän mittaan muutenkin. Tämä kyseinen säihkysilmä on kolmevuotias Jorge. ..ja kuten kuvasta näkyy, hammashuolto on joissakin perheissä tyystin unohdettu. :(

Naapurissa asuvia lapsia.

Huomenna, eli Perjantaiaamuna, olisi tarkoitus lähteä Samin ja Tiinan kanssa kohti Leonia. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, ei täällä ole (yhteenlaskettuna) tervettä päivää nähty, niin joudumme kaikki toipilaina lähtemään. Sekä samilla että minulla on tällä hetkellä vatsabakteereita vastaan antibioottikuuri (ilman reseptiä, Vikin ohjeiden mukaan hankittu, n. 1,5e/kuuri) ja Tiinalla puolestaan on nuha sopivasti kiusana, mutta siitä huolimatta ovasti olisi yritystä lähteä nauttimaan Leonin lämmöstä. Täällä Matagalpassa lämpötilat ovat mukavan virkistävää 25-30 astetta, leonissa puolestaan lämpötila luultavasti huitelee Floridasta tutuissa yli 30 lukemissa. Leonin käynnin yhteydessä on tarkoitus reissata myös ihan rannikolle asti (n. 50km lisää länttä kohti) ja käydä ihailemassa Tyynen valtameren tyrskyjä.

Ensi viikolla sitten vielä ohjelmassa olisi Apanten kukkulan valloitus (eli vuoristometsässä kiemurteleva luontopolku, jossa lopulta päädytään muutama sata metriä korkeammalle kuin se missä nyt ollaan. Maisemat tuolta jyrkänteen reunalta ovat huikeat. Täytyy vain toivoa, että sää on poutainen, sillä juuri tällä hetkellä tuolla ulkona sataa kaatamalla... Kesä kuulemma on ollut ennennäkemättömän kuiva, ja tällä hetkellä tulevat sateet (viimeiset pari päivää taas on ollut pilvistä ja tihkua on ollut lähes koko päivän) ovat toisaalta toivottuja, toisaalta hyvin yllättäviä vuodenaikaan nähden.

Ensi viikolla sitten puolestaan on vuorossa matkan seuraava vaihe, eli hyppään tuolta Sebacosta lähtevään bussiin torstaina aamuyöllä klo 3:00 (Alin pikkuveli tai isä vie minut sinne) kohti Guatemala-Cityä, eli Guatemalan pääkaupunkia. Sinne menen tapaamaan yhtä kaveria, ja mahdollisesti (turvallisuuskysymykset ja raha-asiat huomioon ottaen) reissaan vähän jonnekin päin Guatemalaa. Edelleen haaveileen Belizestä, mutta luultavasti se jää pelkäksi haaveeksi.

Aivan varmaksi en vielä tiedä lennänkö Guatemalasta Floridaan joko perjantaina 11.12. vai vasta 14.12. Joka tapauksessa edelleenkin varmaa on, että lentoni Suomeen lähtee Miamista 15.12. ja laskeutuu Helsinkiin 16.12.

Ai niin, moni on minulta kysellyt, että mitenkäs paljon täällä päin maapalloa touhotetaan Sika-influenssasta. No, oikeastaan olen välttynyt siltä aiheelta lähes kokonaan. Niin Floridassa kuin Nicassakin oli taudin suurin piikki mennyt ohitse jo tänne puolelle Maapalloa saapuessani, ja Nicassa kuulemma ei ole julkisuudessa asiasta paljoa ehditty puhuakaan, kun kesällä maassa (erityisesti pääkaupungissa) riehui dengue-epidemia, joka täytti kaikki tiedoitusvälineet. Ei siis ollut enää tilaa toiselle, vähäpätöisemmälle ja vähemmän vaaralliselle taudille julkisuudessa. Itse en oikein ole varma onko hyvä vai huono, että olen välttänyt taudin piikit olemalla karussa suomen tauti-piikin ollessa korkeimmillaan, sillä uskoakseni taudin sairastaminen nyt, ennen kuin se mahdollisesti muuttuu voimakkaammaksi, suojaisi taudilta parhaiten jatkossa..

Näin. Mukavaa viikon jatkoa sinne Suomeen. Toivottavasti nämä aurinkoiset valokuvat helpottavat Suomen harmaan ja loputtoman syksyn kestämistä. Toivottavasti siellä mukavasti tulisi ennen joulua lunta, tai ainakin alkaisi aurinko paistamaan ja tulisi mukavat pikkupakkaset.

Halloween Miamissa

Key Westin jälkeen suuntasimme kohti Floridan pääkaupunkia Miamia. Miami muuten ei ole Floridan suurin kaupunki, vaan aivan pohjoisessa sijaitseva Jacksonville on ainakin asukasluvultaan paljon Miamia suurempi.. enpäs tätäkään tiennyt. En sitten tiedä, millainen landela se Jacksonville sitten on, koska ymmärtääkseni nimi viittaa pieneen kyläpahaseen. :)

Miamiin mennessämme oli edessä Halloween. Hotellimme sijaitsi aivan Miamin keskustassa (ei kuitenkaan Miami Beachilla, joka olisi ollut vielä parempi sijainti), Bay Siden vieressä, joten Halloween iltana menimme Bay Siden ostoskeskuksessa vilisi monia trick or treat -kierroksella olevia lapsukaisia. Minusta oli hassua että lapset kävivät karkki-tai-keppostelemassa kaupoissa, mutta toisaalta, eipä kaupungissa oikein voi mennä toisten ovillekaan.. Kaupat antoivat lapsille karkkia tai jotakin muuta pientä. Lapsien lisäksi monet aikuiset olivat jo alkuillasta pukeutuneet omiin asusteisiinsa.

 

 

  

 

Illalla sitten kun mekin laittauduimme (tosin melko köykäisillä naamiaisasuilla varustettuna, mutta kuitenkin jotakin) lähtöön ja pääsimme lopulta Miami Beachille, eli sinne Miamin edustalla olevalle saarelle, tajusimme kuinka suuresta hässäkästä koko Halloweenissa on kyse! Ikävä kyllä en pääse laittamaan valokuvia illan aikana nähdyistä kosyymeistä, koska oma kamerani oli Hotellilla ja lähtöhässäkässä Petran kuvat jäivät siirtämättä minun koneelle. Toivottavasti parin kk sisällä saan noita kuvia vielä Petralta, niin saan joko pistää blogiin tai muuten näyttää muille. Joka tapauksessa, ilta oli hyvin onnistunut ja ehkäpä jopa jossakin määrin ikimuistoinen.

Linja-automatka Bay Sidestä Miami Beachille kesti noin tunnin, vaikka normaalisti se kestää alle viisitoista minuuttia. Ruuhkasta päätellen joku muukin halusi päästä Miami Beachille bilettämään. Tutustuimme bussissa poikaan, joka lopulta kutsui meidät juhlimaan hänen ja hänen ystävänsä kanssa. Bussista poistuttuamme hän kertoi, että baari, johon hän on suuntaamassa on homobaari, mikä ei sinänsä meitä hämmästyttänyt, sillä olimme jo päätelleet, että kaveri mitä suurimmalla todennäköisyydellä on homo. En muista tyypin oikeaa nimeä, mutta illan ajan kutsuimme häntä Anteroksi, jonka nimen hän nopeasti omaksuikin omakseen. Lopulta siis päädyimme paikalliseen homobaariin, ja meillä oli kovin mukavaa. Ainoa huono puoli ko. baarissa oli se, että jälkeenpäin korvat olivat aivan tukossa. En ollut baarissa sisällä ollessa tajunnut, että siellä on niin valtavan kova meteli, mutta korvien tinnitys jälkeenpäin paljasti, millaiselle melusaasteelle olimme paikassa altistuneet.

Reissusta kotiuduimme lopulta aamulla viiden aikaan (muistaakseni uutta aikaa, kun kelloja oli siirretty tunnilla kesää kohti) ja seuraavana aamuna heräilimme joskus yhdentoista aikaan. Krapulakaan ei vaivannut, joten hyvin onnistuneeksi voisi sanoa tuota illan juhlimista.

Marraskuun ensimmäisenä päivänä kävimme Miami Beachin rannalla makoilemassa ja keräämässä vielä viimeisiä rusketuksia. Petran viimeisenä päivänä, eli marraskuun toisena, emme meinanneet mitenkään saada aikaamme kulumaan, joten päätimme lähteä vielä kaupungin eteläpuolella olevaan ostoskeskukseen. Emme sieltä mitään ostaneet, mutta kokemus sinänsä oli mielenkiintoinen, sillä olimme koko ostoskeskuksen lähes ainoat asiakkaat! Tuntui hassulta mennä kauppaan, jossa on paikalla ehkä kolme tai jopa seitsemän myyjää, eikä lisäksemme ketään asiakkaita!

Lopulta neljän aikaan suuntasimme kohti lentokenttää, jossa jätimme kyyneleiden kera hyvästit. Kovasti siinä ei oikein voinut puhua, kun luultavasti se olisi vain itkukohtausta ruokkinut, mutta luultavasti molemmat ajattelimme samaa, että viimeinen kolme kuukautta on ollut oikein onnistunut ja suurimmassa määrin juuri siksi, että olemme olleet matkalla yhdessä. Minä tykkään kauheasti Petrasta ja uskoakseni Petra tykkää minusta. Niinpä siis kolmen kuukauden jälkeen tuntui todella oudolta olla ilman Petraa. Ja olen varma, että Floridassa syntynyt ystävyytemme jatkuu tulevaisuudessakin. Kiitos siis Petralle matkaseurasta ja kärsivällisyydestä!

Petralle sanottujen hyvästien jälkeen siirryin lentokentän odotusaulaan, jossa ehdin juoda kahvit ja lukea muutaman luvun Linnan Täällä Pohjantähden alla II -kirjaa, ennen kuin Pipsa ja Minna tulivat. Lähdimme ajamaan kohti Lake Worthia, ja perillä olimme muistaakseni illalla yhdeksän aikaan. Matka sujui hyvin, olinhan jo kerran ajanut tuota Chevyämme 50 mailin matkan Key Westistä Marathoniin. hehe. Oikeasti minua kyllä etukäteen hieman jännitti lähteä ajamaan, sillä en ihan täysin luottanut omaan reittivaistooni tai edes ohjeiden seuraamiseen ja ilman Petraa vielä piti suunnistaa. :) Lopulta kuitenkin ilman yhtään harhaanajoa löysimme kotiin ja tytöt eivät edes olisi tienneet, että minä olin vähän puoliksi hukassa hetkittäin, ellen olisi sitä heille kertonut. Minna joutuikin yrittämään kylmiltään kartanlukua, mutta siitä huolimatta (sorry Minna) päästiin perille ihan hyvin.

Sen jälkeisen yön vietin Saiman Tuvan sohvalla (jossa on mukavan pehmeää, mutta sohva on tosi tosi kapea, kun selkänoja-tyynyjä ei saa irti) ja aamulla väsytti kauheasti. Auton palauttamisen jälkeen kävin ostamassa itselleni uuden Rinkan, johon saatoin pakata Nicaan lähtevät tavarat, ja päivä menikin mukavasti pakatessa. Myöhemmin illalla Joel tuli hakemaan minut vanhempiensa luokse, jossa vietin Floridan matkani viimeisen yön. Hyvä tuuri kävi, kun Ranella oli seuraavana aamuna tapaaminen Miamissa, ja hän saattoi heittää minut matkan varrella olevaan Fort Lauderdalen lentokentälle. Kätevää! Letokentällä kohtasin sitten kyllä hieman huonoa tuuria, mutta siitä sitten vasta seuraavassa blogissa. Nyt olen viettänyt kai yli neljä tuntia täällä Cafe Latinossa (juonut yhden kahvin, ja yhden hile-mehun) näitä blogeja kirjoittaen. Huomioikaa siis, että tänään on ilmestynyt kaksi muutakin blogia, jotka kannattaa katsoa läpi. Nyt kun Floridan aika on vihdoin "loppuun käsitelty" niin voin seuraavassa blogissa kertoa teille Nica-elämästäni. :-)

Mukavaa viikon jatkoa!

Key West (Fantasy Fest)

Orlandon jälkeen vietimme jälleen pari yötä kotona, pesimme vaatteita, pakkasimme ja siivosimme, ja jätimme hyvästejä. Tämän reissun päätteeksi Petra jäisi lopulta Miamin lentokentälle, ja minä puolestani toisin uudet tytöt asumaan "meidän kotiimme". Minusta tuntui hieman pöhköltä olla siellä lepokodilla Petran kanssa ja kertoa ihmisille, että Petra kyllä nyt hyvästelee, mutta minut näkee vielä viikon päästä, kun tulen niiden uusien tyttöjen kanssa ja sitten olen reilun 5 viikkoa poissa ja sitten minut taas näkee, että vasta silloin pääsee sanomaan hyvästejä. Noniin, olen siis jättänyt ehkä viisi kertaa jo hyvästit, ja vasta parin viikon päästä sitten lopullisesti saan sanoa heipat kaikille, kun suuntaan sitten lopullisesti suomeen.

Ennen Etelä-Floridaan lähtöä kävimme vaihtamassa automme toiseen, sillä pikku Kiamme haisi niin pahasti tupakalle, että tuon parin sadan mailin matkan jälkeen vaatteemme haisivat niin pahasti tupakalle, että ällötti. Saimme vaihdossa Chevyn, joka oli ajomukavuuksiltaankin paljon parempi. Tai näin ainakin Petra sanoi - minä kun en vielä ollut kertaakaan ajanut Floridan liikenteessä. Auton vaihdon jälkeen suuntasimme Key Westiin, eli tällä kertaa 200 mailia (320km) etelään. Matkan varrella pysähdyimme Marathonin saarella, jossa kirjauduimme hotelliimme. Maratonista oli vielä 50 mailin matka Key Westiin, mutta matkan varrella oli paljon kaunista katsottavaa (kuten mm 7 mailin silta), joten sinänsä tuon matkan ajaminen ei kovasti haitannut. Lisäksi jenkeissä bensa on edullista, joten kalliiksikaan tuo ajaminen ei tullut.

Sattumalta Key Westissa oli juuri vierailumme aikana Fantasy Fest -niminen tapahtuma. Tästä syystä saaren hotellit olivat kalliita, ja niissä oli suurimmassa osassa kolmen päivän minimiyöpyminen. Tästä syystä hotellimme oli kauempana. Toisaalta hyvä niin, sillä en usko, että Key Westin saarella kovin rauhallisia yöpymispaikkoja tuohon aikaan löytyikään. Fantasyfestin hitti oli (ja luultavasti ennenkin on ollut) vartalonmaalaus. Monenmoisia taideteoksia näkyikin ympäri kaupunkia, ja tässä teillekin hieman maistiaisia ko. taiteesta.

 

 

 

 

 

 

Halloween näkyi ympäri Floridaa selkeästi. Monet talot olivat koristeltu toinen toistaan upeammin/karmivammin.

 

Budjettimatkailuun kuuluu tietysti Publixista hankittu aamupala: leipää, juustoa, kalkkunaa, tomaattia, keitettyjä kananmunia (lepokodilta), karjalanpiirakoita (terkkuja Lepokodin Reino-leipurille!) sekä omenamehua lepokodilta. Näillä eväillä elettiin niin Orlandossa kuin muilla reissuillakin. Suurena apuna oli Lepokodilta Saiman Tuvalta (eli kodistamme) löytynyt styroksinen kylmälaukku, jota viilensimme hotellien jääkoneiden antimilla.

 

 

Key Westissä sijaitsee Hemingwaysin koti. Piheinä matkailijoina emme kuitenkaan käyneet talossa sisällä, vaan tyydyimme katsastamaan talon ulkopuolelta, ja sen sijaan menimme taloa vastapäätä sijaitsevaan majakkaan:

 

 

 

 

Key Westissä on kuulemma enemmän kanoja kuin ihmisiä (asukkaita). En tiedä pitääkö arvio paikkaansa, mutta aika paljon siellä käyskenteli näitä siipiveikkoja, ja kukot kiekuivat pitkin päivää.

 

Key West on siis Floridan ja koko USAn mantereen eteläisintä kolkkaa. En tosin ole ihan varma, voiko saarta sanoa mantereeksi, vaikka se olisikin liitetty mantereeseen silloilla joissa kulkee valtatie. Ja tästä kohdasta oli 90 mailia Kuubaan. ..eipä näkyny Kuubaa kuitenkaan.

 

Tämä Iguaani tuli myöskin tähystämään Kuubalaisia sukulaisiaan. Se ei paljoa hätkähtänyt, vaikka turistit sitä kovasti kuvasivatkin. Kaunis eläin, ei voi muuta sanoa.

 

Ystävämme suosituksesta kävimme myös Key Westin hautausmaalla. Siellä vainajat haudataan (Arkuissaan?) näihin betoni-laatikoihin maan päälle. Pienille vauvoille on pienemmät laatikot ja aikuisten laatikot olivat kaikki samaa kokoa. Kerrostalossa elät ja kerroshautaan on sinut haudattava....

 

Seitsemän mailin silta. Ei saa jäädä valokuvaamaan, pakko ajaa vähintään 40 mailia/h