Pitkä aika siitä kun viimeksi kirjoitin! Olen pahoillani, että olette joutuneet kovasti odottamaan. Syitä kirjoittamattomuuteen on monia, mutta suurin syy taitaa olla se, että olen ollut myös hieman surullinen tästä kotiinlähdöstä, enkä oikein ole osannut aiheesta mitään kirjoittaa. Sen jälkeen kun äiti ja isä lähtivät kotiin meidän Guatemala-tavaroidemme kanssa, olemme molemmat, Satu ja minä, alkaneet työstämään kotiinlähtöä. Niinhän niillä meidän ryhmä-terapian oppitunneillamme kerrottiin, että ryhmän päättymistä pitää alkaa valmistelemaan riittävän aikaisin, koska lopettaminen itsessään on prosessi - ja tässä sen sitten näkee ihan käytännössä, että tosiaankin, näin pitkän ja tiiviin matkan jälkeen kotiinpaluu ja normaaliin arkeen paluu on niin suuri elämänmuutos, että siihen on tosiaan varauduttava. Olen jopa muutaman päivän ajan miettinyt sitä mahdollisuutta, että siirtäisin lähtöpäivää vaikkapa kahdella kuukaudella. Näin en kuitenkaan voi tehdä, sillä opinnot kutsuvat Suomessa ja lisäksi hankala vuokra-isäntä saisi palkokasvin nenän kautta vääräänkurkkuun (ja juurineen), kun joutuisin vuokraamaan asuntoa jälleen kerran eteenpäin.. Joten en todellakaan halunnut itse läpikäydä tuota prosessia enkä tosiaankaan antaa sitä kenenkään muun vastuulle. Sitäpaitsi, joskus täältä on kuitenkin lähdettävä, joten mikäs siinä jos se päivä on sitten 19.3.. Ja kyllähän niitä lentokoneita lentää sitten takaisin päinkin.
Satu on tässä parin viime viikon aikana tehnyt todella monta blogia. Sieltä kannattaa käydä katsomassa vähän mitä meidän elämässä on tapahtunut sitten helmikuun puolivälin jälkeen. Muistaakseni siihen on mahtunut yksi kokonainen työviikko, reissu Ometepelle (tietokone mukana, raporttien kirjoittamista..) ja Laguna de Apoyolle sekä sitten nuo Granadassa vietetyt "läksiäiset", joihin osallistui minun ja Sadun lisäksi Päivikki sekä kolme muuta koulumme vaihto-opiskelijaa: Anna, Karoliina ja Elina. Tytöt lähtivät sitten Granadasta suorilta väliamerikan kierrokselle, eli suuntana Belize, Honduras ja Guatemala. Sieltä palaavat Matagalpaan vasta meidän kotiinpaluumme jälkeen, joten emme sitten täällä Nicaraguassa ainakaan tältä erää enää kohtaa. Suomessa sitten pidetään tyttöjen kesken kotiinpaluujuhlat, ja puidaan kotiinpaluun aiheuttamaan Kulttuurishokkia! Siinä sitten aivan varmasti riittääkin pariksi kuukaudeksi läpikäytävää.
Kotiinlähtö tuntuu jotenkin niin kaukaiselta asialta - vähän samanlainen tunne kuin tänne tullessakin. En oikein osannut suhtautua siihen, että viikon päästä lähden Nicaraguaan.. Tai kolmen päivän päästä.. tai että tässä sitä nyt ollaan lentokoneessa menossa Nicaraguaan. Nicaraguasta on tullut näiden viiden kuukauden aikana minulle hyvin kotoisa paikka, ja täällä on tullut totuttua niin kummallisiin asioihin, että Suomessa varmasti monet tutukin asiat vaativat totuttelua. Toisaalta kaipaan valtavasti Suomalaista ruokaa (erityisesti ruisleipää), omaa kotia ja mahdollisuutta kävellä paljain jaloin, saunaa... Ja tietysti sitä aina välillä hieman ikävöi joitakin ihmisiäkin. Pakko kuitenkin myöntää, että ihmisiä on täällä ehtinyt aika vähän ikävöidä - enemmänkin todellakin niitä käytännön asioita. Toisaalta olen aivan innoissani siitä, että pääsen kohta jakamaan tuliaisia kaikille ihanille ihmisille.
Pakkaaminen tuntuu "vastenmieliseltä". Toisaalta Suomesta lähtiessä oli vaikeampaa, kun ei oikein tiennyt, että mitä sitä pitäisi pakata mukaan.. Toisaalta, nyt kun ongelma taas on se, että kaikki mahdollinen pitäisi pakata mukaan, ja jos jotakin karsii pois, niin se on sitten "ikuisesti menetetty". Toisaalta vielä en yhtään tiedä, että tuleeko kaikista tavaroista tuo 2x23kg +12kg täyteen.. Satu kyllä pelkää, että hänellä on aivan liikaa tavaraa, joten ehkäpä hän sitten puolestaan auttaa minun kassieni täyttämisessä ;-)
Lähtemiseen liittyy myös se, että monet mukavat tutut täältä jäävät seuraavaan kertaan asti unohduksiin. Muutaman kanssa varmasti lähettelen jonkun verran maileja ja ehkä sitä joskus tulee jopa soitettuakin, mutta suurin osa varmasti jää lähes ikuisiksi ajoiksi. Niinhän se toki on koska tahansa elämässä, mutta Suomessa ollessa voi ainakin teeskennellä, että kyllä minä sitten joskus soittelen. Täällä tämä viimeisen päivän "ADIOS!" tuntuu niin valtavan lopulliselta.
Lähtöä ajatellessa tulee todellakin haikea olo. Matagalpa päiviä on jäljellä enään neljä! Siinä ajassa pitää tehdä valtavan monta asiaa: pakata, hyvästellä ystäviä, käydä viimeisen kerran työpaikalla, ostostella viimeiset tuliaiset ja ja ja... En tiedä olisiko kahden kuukauden päästä lähteminen helpompaa, mutta nyt tuntuu kyllä että joudun lähtemään kotiin kesken kivaa elämää: Tänne tulessa olisi ollut loka-marraskuussa aikaa olla kavereiden kanssa, mutta silloin en oikein osannut vielä tuota espanjaa niin paljon, että olisi paljoa ollut kavereita. Nyt sitten tänä vuonna olisi ollut jo kielitaitoa viihtyä enemmän paikallisten kanssa, mutta sitten ollaankin joka viikonloppu melkein reissussa, joten eipä siinä sitten ole kauheasti käydä missään. Eli siis nyt, kun olen oikein hyvin kotiutunut, ja kielitaidossa olen saavuttanut edes jotakuinkin sellaisen tason, että voisin hyvin viettää kaiken aikani espanjan kielellä (tosin suppealla sanastolla ja virheellisellä kieliopilla, mutta kuitenkin ymmärrettävästi ja niin että itse aika paljon ymmärrän), ja toisaalta tiedän, että voisin parissa lisäkuukaudessa oppia valtavan paljon lisää espanjaa..
Ei pitäisi edes antaa itsensä jossitella. Se nyt on vain pakko lähteä täältä sinne kylmään talveen. Varmasti sitten kun olen siellä Suomessa, olen onnellinen. Luonteeseeni kuuluu se, että olen yleensä tyytyväinen siihen paikkaan ja aikaan missä olen. Harvoin suren mennyttä tai tulevaa kovin pitkälle. Mutta nyt kyllä hieman surettaa. Vissi ja varma on, että minä palaan Nicaraguaan. Se ajatus helpottaa kovasti tässä kesken jäänyttä matkaa surressa. Toinen kysymys sitten on, että koska oikeasti ehdin palata.. No, aika näyttää. Toivottavasti kuitenkin pian. :) Ilmottautuuko joku jo vapaaehtoiseksi reissuseuraksi? :D
Noista Ometepen ja Apoyon jutuista tulnee joskus lisää blogia. Ja jos ei tule minulle, niin Sadulle varmasti tulee. Olen ajatellut jatkaa tätä blogin kirjoittamista muuten sitten nicaraguasta palaamisen jälkeen Suomesta käsin. Tuntuu kiinnostavalta nähdä tämä maa Suomesta katsottuna. Toisaalta varmasti näkee Suomessa monia asioita joita toisi täältä väliameriikan kulttuurista sinne. Ainakin nuo kollektiivo-taksit ovat kova sana! Taksilla kulkeminen on niin järjettömän helppoa ja halpaa täällä - aivan toista kuin Suomessa! Ja yksi asia on varmaa: Suomessa kaikki tuntuu VALTAVAN KALLIILTA! No mutta näistä kerron lisää sitten kun tiedän tarkemmin. Yritän kovasti varautua kulttuurishokkiin, mutta ehkä siihen vain ei voi varautua. Täytyy myöntää, että kotiinpaluu hieman pelottaa.
No mutta, näihin tunnelmiin. Meillä on tämä viikko täällä Matagalpassa täysiä työpäiviä. Yritetään tehdä kaikki raportit mahdollisimman pitkälle valmiiksi, että sitten Suomessa ei olisi niin paljon tekemistä. Sen verran olen antanyt myönnytystä itselleni, että harjoittelusta tehtävän oppimispäiväkirjan tiivistelmän olen päättänyt jättää Suomeen kirjoitettavaksi, sieltä katsoen näen asiat varmasti paljon laajemmalta kannalta. Oppimista kun on tapahtunt koko ajan hereillä ollessa, eikä vain työpaikalla ollessa, joten sen omassa itsessä tapahtuvan muutoksen pystyn kuitenkin näkemään vasta omaan kulttuuriin palatessa.
Vielä näiden kahden viikon aikan meillä on edessä yksi upea matka: menemme Karibian merelle - ensin Laguna de Perlasille tutustumaan pikaisesti nicaraguan alkuperäisväestön asuinsijoihin, eli miskiitto-heimon kyliin. Sen jälkeen menemme muutamaksi päiväksi rentoutumaan Corn Islandille, eli Karibian meren kuuluisalle paratiisi-saarelle! Ihanaa! Ihanaa! Sitten ehkä on vielä vaikeampi lähteä kotiin, mutta minkäs teet. Tulenpahan ainakin vielä vähän ruskeampana. :D
